Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Category: Life

  • Posted by Sari

    The Importance of Being Earnest is one of those plays I know almost by heart – this blog is even named after a quotation. This is Wilde’s  most unsentimental, sharp and quotable comedy, and has the added poignancy that it was written and rehearsed in the middle of Wilde’s quarrel with marquis of Queensberry which eventually lead to his trial just few months after the premiere.

    This light and tight farce is the story of two Victorian batchelors, Algernon and Jack who both have created alter-egos for themselves to get to enjoy themselves without their families knowing. They also want to marry their sweethearths Gwendolyn and Cecily, efforts which are blocked by Gwendolyn’s formidable mother Lady Bracknell, and, of course, both objects of desire’s insistance of marrying only a man named Ernest.

    Professor Katherine Worth has said, that in this play ”it is vital for the actors seem unaware of the absurdity of what they do and say.” (Katherine Worth: Oscar Wilde, Macmillan, 1989). The dialogue is everything in this play, and Wilde’s famous bon mots must be given time to breathe. This production does not follow this suggestion. It not only exaggerates the dialogue, it also winks at the audience, and has a few  wholly fourth wall breaking moments. The muffins-scene ends with Jack yelling ”we’ve covered the scene change, just go!”

    It does work, up to a point, and I understand the reasoning why the production has gone to more pysical and farcical direction. First thing that does work well is lifting the queer context of the play to front and centre. Flamboyant cross-dressing Algernon gives bunburying a whole new meaning, and the the little perplexed and fond glances between Cecily and Gwendolen fit surprisingly well with the dialogue of their on-again, off-again friendship. I also appreciated the inclusion of physical want in the production, and found it interesting that it was the women who were depicted as sexual beings much more than men.

    What I thought was less succesful was the busyness of the production. The cast was always moving, getting up or down, changing chairs, running up or down the stage. Sometimes the tableaux formed this way were a nice reminder of the idea of the play being all surfaces and style and not substance, but I did find the busyness distracting. Same went with the bit shouty dialogue, especially from Jack and Gwendolen.

    I don’t think there is production of The Importance of Being Earnest ever staged, where Lady Bracknell does not steal the show. The West End transfer of this production has Stephen Fry playing the part to great acclaim, in this original National Theatre show the part is played by Sharon D Clarke. She dominates the state in her colourful dresses and hedgear and does deliver Lady Bracknell’s endless stream of witty oneliners with verve and wonderful Caribbean accent.

    Ncuti Gatwa as Alrgenon and Hugh Skinner as Jack were also good. It took Gatwa some time to get into the role, and as the more overtly queer of the pair, his sudden love for Cecily never seems quite sincere, but his confidence and deivery of the lines work very well. Skinner is the more earnest of the two, and he is all the time on the brink of falling apart. Sometimes it is a bit annoying, but there is payback in the end when he first asks Lady Bracknell ”I hate to seem inquisitive, but would you kindly inform me who I am?”, and then joyously accepts his new identity by introducing Algernon as his ”unfortunate brother” to everybody. He brings real emotion to this denouement.

    Ronke Adékọluẹ́jọ́’s Gwendolyn is refreshingly not prim and proper but lively and inquisitive, and Eliza Scanlen’s Cecily was suitably spoiled, and seemed sometimes to channel Queenie from Blackadder 2. Their scenes together were some of the best ones in the show.

    All in all, though it was more extravagant, artificial and aware of it self than I would prefer, it worked well as its own thing. And Wilde’s language always shines.

  • Posted by jukkahoo

    Kun Typepad kuoli, siirsimme sen arkiston kokonaisuudessaan WordPressiin ja täällähän se on. Vaan mainostimmeko missään, mitä on tapahtunut? No emmepä tietenkään. Ja sitten kaikki, ikään kuin, jähmettyi paikalleen ja vaipui horrokseen. Minä kirjailin muutaman postauksen, mutta ei mitään oikeasti oivaltavaa tai edes erityisen miellenkiintoista, kunhan nyt jotain sain suollettua näyttöpäätteelle.

    Kului aikaa, puolisen vuotta ja vähän päälle, kunnes tapahtui jotain. Minä huomasin, että taidan olla rikki. Olinhan sen toki huomannut jo aikaisemminkin, mutta rikkinäisyyyteen liittyi kykenemättömyyys tehdä asialle mitään. Mitä sitten tapahtui?

    Osallistuin aivan tavallisestti työpaikan esihenkilöinfoon, jossa puhuttiin työntekijöiden jaksamisesta. Puhuva pää ja psykologi puhui ihan järkeviä ja vaihtoi kalvoja, joista yhtä jäin sitten tuijottamaan ja ottamaan kuvakaappauksen. Nämähän olivat kuin omia tuntojani. Tässä olin itse, kuvaruudulla ranskalaisin viivoin kirjoitettuna.

    Kun oma esihenkilöni palasi kesälomaltaan, menin hänen luokseen kertomaan havainnoistani. Koska esihenkilöni on viisas ja fiksu kaveri, täytimme heti työterveyteen varhaisen tuen kaavakkeen, joka johti sitten erilaisiin lääkäritapaamisiin, mukaan lukien aiemmin mainitun uennon pitäneen psykologin kanssa.

    En tarkalleen tiedä, mihin ttämä johtaa, mutta ainakin olen saanut psykiattrilta lääkettieteellistä apua, psykologilta henkistä tukea ja lääkäriltä asiantuntevia neuvoja, joiden perusteella aloitan ensi vuonna kuntoutuksen, jotta nykyinen tilanne ei pahene ja mies saadaan koko lailla takaisin sellaiseen kuntoon, että maailma taas hymyilee ja enemmän asioita olisivat kivoja.

    Kuten podcastaaminen tai Åconin tekeminen.

    Siksipä aion nyt antaa itselleni lempeällä otteella päiväkäskyn ja kirjoittaa joka viikko jonkinlaisen postauksen tänne muffinsseihin. Ihan mitä tahansa, kunhan se tulee tehtyä joka viikko ja se ei ole yhden rivin selitys siitä, että en ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa mitään.

    Tämä olkoon ensimmäinen eli tämän viikon kirjaus.

    Kuvassa innokkaat oikolukijat Arda ja Preston.

  • Posted by jukkahoo

    Helsingin sanomien uutisen mukaan Spotifyn Suomen kuunnelluimpien listalla on pelkkää kotimaista, mutta ei yhtään naista. Koska kotimainen musiikki kiinnostaa minua melko niukasti, ja suomenkielinen vielä vähemmän, koin tarpeelliseksi näin puolikuntoisena flunssamiehenä tarkastaa, mistä oikein on kyse. Lista siis viereen ja kuuntelemaan.

    Listan ykkösenä on höpötyskappale, jossa kaverilla on rakkaushuolia, ja johon Menestys on paras tapa kostaa. Artisti on nimeltään Ares, johon nyt ensimmäistä kertaa tässä tutustuin. Välillä riimitellään äärimmäisen yksinkertaisesti, sitten joikataan hieman vaatimattomalla äänellä, jonka huojuntaa huolletaan autotunella. Turhaa musiikkia, ei jatkoon.

    Kakkosena onkin sitten Vörån suurten poikien saunalallatus Bara bada bastu. Onhan tämä edelleen sympaattisen hauska.

    Kolmantena on jälleen höpötystä, vuoden kuunnelluimman artistin, Turistin Taikuri. Ei tämäkään nyt erityisesti ns napppaa, mutta en sitä odottanutkaan. Tässä on tämä sama ongelma kuin feels-spefissä, olennaisinta on näyttää hyvältä ja TUNNETTA täytyy olla kybällä. En oikein hahmota tätä bängeri-mainostusta. Sen verran vaatimaton tämä nyt musiikillisesti on.

    Tämä JVG on tehnyt musiikkia jo kotvasen aikaa ja jos yhtään seuraa urheilua (erityisesti jääkiekkoa), niin herrojen musiikkia saa kuulla ihan riittävästi. Rehellisesti tämä ei erityisemmin erotu aiemmasta, kohtuullinen kertsi, tuttua höpötystä ja hyvin suomalainen komppi. Iskelmäähän tämä on.

    Isac Elliotin nimen olen kuullut aikaisemmin, mutta musiikkia en tietoisesti. En koe menettäneeni mitään, tässä ollaan taas aivan samalla reseptillä liikenteessä kuin parin aikaisemman tämän listan kappaleen kanssa. Ehkä se siitä? Ei kiitos.

    Toisessa elämässä on hieman enemmän otetta, perussuomihöpötystä naisen perään itkemisestä ja katumisesta. Seija Simolan Kun aika on saa Lauri Haavilta hommagen. Toivottavasti tästä irtoaa muutama euro jälkeläisille.

    Ei kai tämä Averagekidluken Diva nyt ihan muminahöpötystä ole, mutta ihan yhtä hyvä tai huono tämä on kuin aikaisemmatkin kappaleet tällä listalla. Riimit ovat kyllä kiusallisen tyhmiä. En oo tulos takas hiimaan, kun kaiken menit piilaa, yeah Yeah, indeed.

    En odottanut listalta T-paita kappaletta, mutta ihan samaa marinaa naisen perään, tylsällä kompilla varustettuna. Ei tämä kelvoton kappale ole, mutta eihän tämä nyt voi millään edustaa suomalaisen musiikin kovinta kärkeä? Kas, taas Aresin kappale, jossa Bizi-nimimerkillä vaikuttava artisti fiittaa.

    Liike on lääke, toteaa Turisti. tuttu kaveri. Näemmä Emma-voittaja, sen verran Emma-patsasta esitellään videolla höpötyksen ja siveän elostelun ohessa. Olihan tässä aikaisempia kappaleita viihtyisämpi rytmi sentään.

    Taas Ares? Onneks ei sentään tämän enempää.

    Mitä jäi käteen? Vähemmän yllättäen jo olemassa oleva tieto siitä, että en ole tämän musiikin kohdeyleisöä, jota selvästi on ihan riittävästi ilman minuakin. En ihan heti koe tarvetta kokeilla tällaista testiä uudemman kerran. Olen oman musiikkimakuni onnellisesti vangitsema ja vaikka jokainen uusi artisti tai biisi, aivan ennalta tuntemattomista vanhemmista puhumattakaan, on enemmän kuin tervetullut kuuntelulistalleni, niin näihin kappaleisiin tuo maku ei kyllä taivu. Tottakaj tuossa on se yksi poikkeus, mutta kyseinen kappale on muutenkin ihan eri kategoriaa kuin yhdeksän muuta.

    Oletan, että iso osa siitä artikkelin kaipaamasta naisten tekemästä musiikista ei mahtuisi soittolistalleni, mutta todennäköisesti pitäisin siitä edes hieman enemmän, ellei siellä sitten olisi merkittävissä määrin jotain ulinaballadeja.

    Ei tästä tämän ihmeempää tekstiä saa aikaiseksi. Turha haukkua, kun ei ole mitään kiinni tässä ja syväanalyysia näistä kappaleista ei tekisi edes Koistisen labradorinnoutajakaan.

  • Posted by jukkahoo

    Vuosi on vaihtumassa ja uusi odottaa. Ei taukoa, ei lepoa, usvaa putkeen saman tien. 

    Mitä jäi käteen? 

    Kamala vuosi, jota edelsi useampi vieläkin kamalampi vuosi. 

    Jatkuvaa väsymystä kaikkeen. Loputon kiire ja aikaansaamattomuuden aalto, joka ei ole oikeastaan loppunut muutamaan vuoteen. Päivät ovat samanlaisia, arki on jatkuvaa, lomaa odotellessa. 

    Välillä ihan kivaakin, mutta eipä niitä hyviä ja hauskoja päiviä ihan liikaa kuitenkaan ehtinyt osumaan kohdalle. Soisin vuoden 2024 olevan hieman raikkaampi tällä saralla. Iloa ja hauskuutta lisää. Ehkä rauhallinen loma, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Tai ainakin melko vähän. 

    Kirjoja voisi lukea enemmän ja elokuvatuksia/sarjoja katsella hieman "vakavammin". Nythän on tullut katseltua enemmänkin hieman kevyempää tuotantoa.

    Niin kuin nyt esimerkiksi Rebel Moon – A Child of Fire. Roskaa, huonosti käsikirjoitettua, derivatiivista roskaa satunnaisesti kelvottomilla ehvekteillä ja hilpeän huonoilla näyttelijäsuorituksilla. Roskaa, noloa ja turhaa silkkoa. Ja kyllä, tulen katsomaan myös jatko-osan, koska tämä on juuri sitä arjen rutiinin turruttavaa ajantappoa, jota keho kaipaa, kun ajatus ei kulje, on väsy mutta ei nukuta ja hyvä viihde on liian älykästä, että sitä pystyisi lukemaan/katsomaan. 

    Katsoin sitten myös uutta tohtoria. Pidin kovasti kolmesta spesiaalijaksosta, keskimmäinen oli oivaltava, muut hyvää viihdettä. Joulujakso sen sijaan oli keskinkertainen ja koko lailla sitä RTC-tuotantoa, jota oli lupa odottaa uudesta Tohtorista. Kuten tavallista, Tohtori on hyvä ja oletan, että RTD kirjoittaa/tuottaa varsinaiseen kauteen muutaman todella mahtavan jakson, muutaman kivan fillerin, tosi hauskan jakson ja pari saarnaa. Olen hyvin tyytyväinen, jos näin käy. On vaikea uskoa, että näillä näytöillä mennään Chibnallin ajan tasolle. 

    Katselinpa myös Barbien, ihan kiva. En ole millään muotoa kohdeyleisöä, mutta viihdyin sen parissa. Kirjailin jo aiemmin pitäneeni uudesta Indystä, ei mitään maailmoita mullistavaa, mutta fantasiaelokuviahan nuo ovat kaikki olleet, joten sikäli en ollut pettynyt juonen kulkuun. Blue Beetle oli vähemmän onnistunut ja aiheutti välillä ihottumaa, mutta George Lopez hulluna Rudy-setänä oli hauska eikä Nana jäänyt kauas taakse, kun Adriana Barraza pääsi irrottelemaan vallankumous-mummona. Sammuttakaa valot!

     Mutta joo, mieli kuntoon, keho levon kautta pirteämmäksi ja ehkä tässä voisi viettää aikaansa myös laadukkaamman viihteen parissa. Mutta sitä ennen vielä yksi jakso Jack Reacheria. 

  • Posted by jukkahoo

    Jouluaatto. Aika hurjaa.

    Aika hiljentää internetti tämän luukun myötä. Mutta jos innostun, niin ehkä vielä pyhien aikana kirjaan pari sanaa tästä projektista ja parista katsomasta audiovisuaalisesta viihdepläjäyksestä.

    Nyt kun vielä ymmärtäisi, mikä ihme sai aikaan 16. ja 17.päivien aikaisen ryntäyksen blogiin. Yli 5000 käyntiä. Mikä lie.

     

  • Posted by jukkahoo

    Älä tuomitse kirjaa kannen perusteella. Näin sanottiin.

    Vaan mikä on se peruste, jolla valitsemme lukemista? Onko se kirjailija, kuulopuhe, luettu/kuunneltu arvostelu, kiva kansikuva vai tekstinpätkä, joka vie mukanaan? Ehkä kaikkia näistä, jokaisella meistä on oma tapamme ja tyylimme lukea ja valita lukemisemme.

    Tähän olisi kiva laittaa muutama mukava kansikuva, jotka ovat saaneet allekirjoittaneen tarttumaan kirjaan vakavalla lukutarkoituksella, mutta jostain syystä Typepadissa on vika, joka ei suo kuvallisen materiaalin liittämistä postaukseen. Enemmän kuin tylsää, ehkä aiheellista siirtää koko blogi pois täältä. Mitenhän moinen siirtäminen onnistuisi? 

     

  • Posted by jukkahoo

    Mikä mahtaa olla sellainen arvostettu ja yleisesti erinomaisen laadukkaaksi nähty teos, joka voisi Tähtivaeltajapodcastin erehtymättömien juontajien mielestä olla yliarvostettu kirja? Aleksi nostaa esille China Miévillen Toiset (The City & the City), joka ei ole oma suosikkini herran tuotannosta, mutta hieno kirja joka tapauksessa. 

    Itse tuon framille George Orwellin Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four), joka ei klassikkostatuksestaan ja maineestaan huolimatta ole koskaan ollut niitä allekirjoittaneen elämän merkkiteoksia. 

    Ja sitten ihmettelen, miksi en ole erityinen dystopia-fani. Saanko jonkinlaisen jumalaisen johdatuksen, kun alan epäillä, että ehkä tässä on syy sille, miksi tuo lajityypille niin olennainen ja hyvin suosittu tapa kertoa asioita, ei ns. maistu pirtaan. Tästäkö se johtuu ja juontaa? Liekö isomman psykoanalyysin paikka?

  • Posted by jukkahoo

    Lähdemme liikenteeseen Aleksi Kuution lauluesityksellä.

    Sen lisäksi puhutaan lapsuuden (fiktiivisistä) sankareista ja siitä, miksi suhtaudumme heihin yhä sellaisella intohimolla. Miksi uudelleen lämmittelyt saavat karvamme nousemaan pystyyn? Miksi annamme lapsuuden sankarille anteeksi asioita, joihin muuten suhtaudumme kriittisesti. Kuuntele, niin tiedät.

    Noin kirjoitti Aleksi ja hyvin kirjoitti, joten kopsasin suoraan tähänkin. Olimme liikenteessä ja nyt on vähän väsy, joten en tiedä jaksanko kirjailla pitempää saatetekstiiliä. Toisaalta, onhan noita ollut jo aikaisempiakin merkintöjä, joissa ei sitä kirjallista antia ole erityisemmin esiintynyt. Miksi siis pakottaa itsensä kirjailemaan sanoja täynnä ääntä ja vimmaa – tarkoitusta vailla. 

    Ehkä kuitenkin pari sanaa päivän retkestä. Otimme uuden pikaraitiotievaunu 15:n ja matkasimme sillä aina Itäkeskukseen saakka. Matkalla oli kohtia, jossa viipotimme melkoista vauhtia, mutta myös yllättävän rauhallinen väli Viikin tiedekeskuksen lävitse. Määränpäässä lompsotimme sitten katsomaan, mitä kuuluu Hansasillalle (ei enää edes divaria, joten turha reissu, vaikka siellä ison kaupan tilalla Puuilo olikin) ja kun perillä pääsimme, käännyimme ympäri ja kävelimme toiseen päähän Stockmannin alakertaan, jossa sijaitsee uusi etninen supermarket Alanya. Siis uusi liike, vanha on vielä naapurissa Puhoksen vanhalla ostarilla niin kauan, kun talo ilmeisesti on vielä pystyssä.

    On iso. Kaikenlaista näyttäisi olevan, vaikka ihan joka ikistä hyllyä tai käytävää en päässyt tutkimaan, koska olennainen syy kaupassa käyntiin, kuorellisten maapähkinöiden etsintä, päättyi katkeraan pettymykseen: "meillä ei ole kuorellisia maapähkinöitä". Auringonkukan siemeniä näytti olevan koko lailla saman verran kuin tavallisessa supermarketissa suolattua perunaa pusseissa. Ostin kuitenkin eksoottisia hilloja ja limppoja, hieman maustetta ja lättyleipää, sekä Turkish Delightseja eli lokumia. Tuo hämmentävä ja salaperäinen heru, jota koko fantasiakirjallisuutta rakastava ikäpolveni ihmetteli ja yhtä lailla himoitsi, kun Edmund sai näitä herkkuja Narnian Valkoiselta velholta kirjassa Velho ja leijona

    Muistan olleeni vähemmän kuin whelmed, kun ensimmäisen kerran sain näitä herkkuja maistettavaksi. Tästäkö oli kyse? En tiedä, milloin viimeksi näitä tuli koesstettua edellisen kerran, mutta nyt pääsin pari viikkoa sitten makustamaan Istanbulin tulijaisia töissä ja ainakin ne lokumit olivat herkullisia, joten jos tämä laatikko, jonka valitsin sen ulkomuodon ja mahdollisesti sisältöä esittävän kuvan mukaan, on edes sinnepäin makunsa puolesta, niin pidän tätä voittona.

    Ai niin, kun muu maailma kääntää ahterinsa etsiville maapähkinänmetsästäjille, on kuitenkin aina yksi taho, joka laittaa morjensta pöytään ja suorittaa. Puuilo! Nyt on kilo kuorellisia maapähkylöitä.

  • Posted by jukkahoo

    56. Ihan kohtuullinen määre, johon pääsemiseen on toki tarvittu hieman modernin lääketieteen ihmeitä ja jonkinlaista itsesäilytysvaistoa. 

    Sen kunniaksi ostin itselleni taas kirjoja, koska tykkään tehdä niin ja Sarikaan ei liikoja aiheesta esitä kritiikkiä. Tämän kertaisen paketin sisältö koostui seuraavista kirjoista.

    Peace

    Eräskin australialainen kamu on kehunut Garry Disher -nimistä sanantaitajaa, joten kun kerran aina satunnaisesti rikoksen polulle eksyn, niin päätin koettaa, josko Outbackin tuppukylään karkotetun poliisin kertomuksessa olisi sitä jotain. Ilmeisestikin tunnelma, sanankäyttö ja jonkinlainen olennaisen australialainen mielenmaisema vetoaisi. 

    The Death of Sir Martin Malprelate

    Adam Roberts nyt vain on yksi mielenkiintoisimmista kirjailijoista, joiden teoksiin tartun yhä uudelleen ja uudelleen, joten hänen viimeisin on taas näitä pakkohankintoja. Ja onhan tuo viktoriaaninen aikakausi, erityisesti sen alkupuoli, sen verran kauhunsekaista fantasiaa, että. 

    Saevus Corax Captures the Castle

    "Se" itsestään selvä pakkohankinta on kuitenkin K. J. Parker, josta on tullut minulle David Gemmellin ja Chinan Miévillen seuraaja kirjailijana, jonka jokainen uusi teos hankitaan heti, eikä jäädä miettimään. Trilogiasta on tosiaan kyse ja kolmaskin osa on nyt ilmestynyt ja tilattu, joten eiköhän tässä alkuvuodesta aloiteta tutustuminen Saevuksen hieman arveluttavaan elinkeinoon – nimittäin kuolleiden sotilaiden ja taistelukenttien tyhjentämiseen kaikesta arvokaasta ja ehkä vähän vähemmänkin arvokkaasta. 

    Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi

    Tuo eteläisen naapurivaltiomme SF-maisteri Indrek Hargla näyttäisi kirjailevan näitä mainioita keskiaikaan ja näille maille sijoittuvia mysteereitä aika hyvällä tahdilla. Elokuviakin näyttäisi tulleen, mistähän niitä pääsisi näkemään? 

    Secret Teachings of a Comic Book Master: the Art of Alfredo Alcala

    Joskus vain täytyy ihailla kuvataidettakin. Yllättävän paljon tekstiä, osa jopa varsin mielenkiintoista, vaikka kokonaisuus ei nyt ihan niin innoittava ollutkaan. 

  • Posted by jukkahoo

    Olen/olemme perinteisesti kirjailleet joulukalenteria aina kyseisenä kuukautena, koska se on ihan hauska tapa. Ja koska jostain syystä blogiin ei oikein ole tullut muuten kirjailtua ihan merkittävästi. Viime vuoden kalenterin jälkeen taisin aika lailla pyhästi luvata, että näin alkaisin tekemään. 

    Hah!

    Katsotaan mitä tämän vuoden kalenterin kanssa käy, mitään en ole suunnitellut, mutta olemme Aleksin kanssa aloittaneet tänään Tähtivaeltajan podcastin joulukalenterin, jossa jutustelemme keskenämme ja ehkä joku kerta vieraan/vieraiden kanssa jotain etäisesti mielenkiintomme kohteita muistuttavaa. Se kuulee, ken elää, 24 "luukkua" on sen verran reipas tavoite, että pelkkä ajatuskin heikottaa ja ottaa hypotalamuksesta. 

    Tässä ensimmäisessä luukussa juttelemme hieman ihmisyydestä, minuudesta ja olevaisuudesta ylipäänsä. Ja sitten ylistämme hieman Kurt Vonnegut jr:ia, koska se nyt vaan on oikein ja kohtuus. Aleksi nostaa esille hänen "Shape of stories" -kertomuksensa, josta oheinen linkki on juurikin tämä puheen lopun osio. Antoisaa Youtube-tuokiota!

    Ja kun pääsin eetteriin, niin mainittakoon viimeisin musiikillinen "löytöni". Jo jonkin aikaa maailmalla vaikuttanut Nuevo Tango (muistattehan M. John Harrisonin Nova Swingin ja New Nuevo Tangon?) on toki menneiden vuosikymmenten lumia, mutta tällä vuosituhannella tyylilaji on tarttunut myös elektroniseen musiikkiin ja norjalainen (!) yhtye Electrocutango on tehnyt jo useammankin levyn, mutta allekirjoittanut löysi heidät vasta tänä vuonna. Ihanan dramaattista ja rytmillistä tykitystä välillä, toisaalta taas melkein perinteistä tangoa, mutta enimmäkseen se fiilis on aika kiehtovan erikoinen. Samaan syssyyn mainitaan pari muutakin yhtyettä/artistia: Luciano Supervielle, Bajofondo, Gotan Project, Electro Dub Tango – ja tietenkin, aina yhtä olennainen, Astor Piazzolla.