Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Category: history

  • Posted by jukkahoo

    Vuosien aikana olen ollut hirvittävän huono ottamaan vastaan lukuhaasteita. Aikonut useammankin kerran, mutta lopulta kaikki on jäänyt kesken, aika lailla samalla tavalla, kuin kirjapäiväkirjan pitäminen on jäänyt aina alkutekijöihinsä. Viimeistään helmikuussa merkinnät ovat jääneet tekemättä ja kun vuosi on taas kääntymässä seuraavaksi, kyseinen tehtävänanto hiipii mieleen ja taas luvataan itselle, että tällä kertaa…

    Ja sama lukuhaasteiden kanssa. Mikä on tavallaan sääli, koska sillä tavalla tulisi varmasti luettua tavaraa, jota en näinä päivinä juurikaan lue. Suurin osa luetusta on joko tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, osa historiallista ja/tai mysteereitä, pienempi osa faktakirjallisuutta ja satunnainen sitten Jotain Muuta. En nyt laske tähän sarjakuvatuksia, ne ovat kuin oma elämänmuotonsa.

    Ja tavallaan taas ajattelen, että olen elämäni aikana jo lukenut aika lailla kaikenlaista, on Keltaista kirjastoa, Sinistä (vai mikä se oli oikealta nimeltään?) kirjastoa, klassikoita, eri kielialueiden teoksia, dekkareita, seikkailukirjoja, lasten. ja nuortenkirjoja, huumoria, mitä kaikkea. Vähemmän runoutta, ehkä minä sen Vapautetun Jerusalemin vielä tavaan, tai Aniaran, tai Deep Wheel Orcadian, se näistä nyt lyhin olisi. Ja genreä. Vähemmän myös näytelmiä tai muita vähemmän puhtaaksi proosaksi laskettavaa.

    Klassikoidenkin kanssa on ollut aika lailla niin ja näin sitten 80-luvun. Silloin tuli luettua lähes mitä vaan, koko ajan, erilaista ja outoa, kummallista, vähemmän omakohtaista. Kiitos koulujärjestelmän, ikäpolveni ihminen on päässyt lukemaan aika lailla kaikenlaista, tai on ainakin saanut mahdollisuuden olla tietoinen kaikenlaisesta, myös erilaisesta, vaikka tietenkin se ehdottomasti olennaisin koulussa esiin nostettu kirjallisuus oli (ja varmaan edelleen on?) kotimaista.

    Jota en nyt tällä hetkellä koe tarvitsevani luettavaksi, eli ei Tuntematonta sotilasta tai Työmiehen vaimoa, kiitos. Waltarini ja Kiven olen lukenut, pärjään niillä. Uusia kotimaisia kertojia ilmestyy jatkuvasti sellaisella tahdolla, että siinäkään ei pysy oikein keskiäkäinen setämies mukana.

    Mutta nyt päätin ottaa kiinni haasteesta. Eräässä salamyhkäisessä ryhmässä on ollut tapana tehdä vuosittainen lukuhaaste ja seuraavaksi on ehdotettu James Joycen Odysseusta. Siitä on elokuvakin. Tai onhan noita useampikin, viimeisen on tehty sen verran isolla budjetilla, että kaikki aikaisemmat eivät varmaankaan ole maksaneet yhteensä niin paljon tehdä. En tiedä, kuinka hyvä Christopher Nolanin Odysseus on, mutta traileri näyttää synkeän hienolta ja eiköhän noilla näyttelijöillä ja kohtuullisen kuuluisalla kertomuksella ole saatu aikaan komea ja näyttävä spektaakkeli. Odotan suoratoistoon saapumista, varmasti olisi aivan mahtava kokemus elokuvateatterissa koettuna, mutta ei vanha jaksa, viitsi, kiinnostu. Sitä paitsi siellä on kuitenkin joitain räkänokkia metelöimässä ja pilaamassa katselukokemuksen.

    Odysseuksesta on kaksi suomennosta, alkuperäisen englannin lisäksi, Saarikosken muinainen ja ilmeisen vapaamuotoisesti käännetty versio sekä Leevi Lehdon uusi (“uusi”, 2012) , kymmenisen vuotta hiottua kappale, joka arvostelijoiden mukaan on sitten niin paljon parempi. Mutta kuulemma myös kankeampi ja kuivakampi kuin aikaisempi, joka lienee kääntynyt välillä aika tuiskeessa. Jos pahat kielet puhuvat totta.

    Koska en nyt aivan heti koe tarvetta ostaa uutta versiota, minulle riittää vuoden 1964 painos, jonka omasin isoäitini jäämistöstä. 722 sivua ajatuksenjuoksua Dublinista kesäkuun 16. päivänä 1904. Saa nähdä.

  • Posted by jukkahoo

    56. Ihan kohtuullinen määre, johon pääsemiseen on toki tarvittu hieman modernin lääketieteen ihmeitä ja jonkinlaista itsesäilytysvaistoa. 

    Sen kunniaksi ostin itselleni taas kirjoja, koska tykkään tehdä niin ja Sarikaan ei liikoja aiheesta esitä kritiikkiä. Tämän kertaisen paketin sisältö koostui seuraavista kirjoista.

    Peace

    Eräskin australialainen kamu on kehunut Garry Disher -nimistä sanantaitajaa, joten kun kerran aina satunnaisesti rikoksen polulle eksyn, niin päätin koettaa, josko Outbackin tuppukylään karkotetun poliisin kertomuksessa olisi sitä jotain. Ilmeisestikin tunnelma, sanankäyttö ja jonkinlainen olennaisen australialainen mielenmaisema vetoaisi. 

    The Death of Sir Martin Malprelate

    Adam Roberts nyt vain on yksi mielenkiintoisimmista kirjailijoista, joiden teoksiin tartun yhä uudelleen ja uudelleen, joten hänen viimeisin on taas näitä pakkohankintoja. Ja onhan tuo viktoriaaninen aikakausi, erityisesti sen alkupuoli, sen verran kauhunsekaista fantasiaa, että. 

    Saevus Corax Captures the Castle

    "Se" itsestään selvä pakkohankinta on kuitenkin K. J. Parker, josta on tullut minulle David Gemmellin ja Chinan Miévillen seuraaja kirjailijana, jonka jokainen uusi teos hankitaan heti, eikä jäädä miettimään. Trilogiasta on tosiaan kyse ja kolmaskin osa on nyt ilmestynyt ja tilattu, joten eiköhän tässä alkuvuodesta aloiteta tutustuminen Saevuksen hieman arveluttavaan elinkeinoon – nimittäin kuolleiden sotilaiden ja taistelukenttien tyhjentämiseen kaikesta arvokaasta ja ehkä vähän vähemmänkin arvokkaasta. 

    Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi

    Tuo eteläisen naapurivaltiomme SF-maisteri Indrek Hargla näyttäisi kirjailevan näitä mainioita keskiaikaan ja näille maille sijoittuvia mysteereitä aika hyvällä tahdilla. Elokuviakin näyttäisi tulleen, mistähän niitä pääsisi näkemään? 

    Secret Teachings of a Comic Book Master: the Art of Alfredo Alcala

    Joskus vain täytyy ihailla kuvataidettakin. Yllättävän paljon tekstiä, osa jopa varsin mielenkiintoista, vaikka kokonaisuus ei nyt ihan niin innoittava ollutkaan. 

  • Posted by jukkahoo

    Mitä, eikö se Sisättö löydä kotiinsa? Ja nyt hän haluaa jutella Arthurista. Sehän käy. 

    Tämän tarinoinnin innoitti siis Nicholas J Highamin muutaman vuoden takainen kirja King Arthur, joka käy aika kattavasti ja kiinnostavasti läpi historiankirjoituksen ja muiden tietolähteiden avulla Arthurin taustaa ja todellista olemusta. Oliko hän oikea historiallinen henkilö 5.vuosisadata vai keskiajan bardien ja balledeerien sepitelmä? 

    Vaan mikähän se lienee se paras Arthur-filmatisointi? Tästä oli viime Finnconin iltabileiden terassikeskustelussa pitkä palaveri ja ihan tarkkaa mielipidettä ei saatu muodostettua, mutta mikään elokuvallinen luomus ei saanut varauksetonta suosiota. Boormanin Excaliburilla on omat kannattajansa, joihin ehkä itsekin lukeudun, kukaan ei ole erityisen otettu Guy Ritchien tai Antoine Fuquan Arthur-versioista, eikä Dev Patelin Gawainina tähdittävä The Green Knightkaan kaikkia ollut liikuttanut myönteisesti. 

    Disneyn Miekka kivessä on tietenkin oiva, mutta piirretty. Itse kallistun, kaikesta huolimatta, ja ehkä oikeastaan juurikin siitä syystä, Monty Pythonin Pyhän Graalin puolelle. Suomeksi taitaa virallinen nimi olla hulvatonMonty Pythonin hullu maailma. 

    Mainitse pari kirjaa: Gillian Bradshaw'n Island of Ghosts, joka kertoo siis sarmatialaisista ratsumiehistä ja heidän väliportaan johtajasta, joka on tuossa Highaminkin kirjassa tutkittu ja kevyeksi havaittu Arthur-kopio. Hyvä historiallinen romaani, joka pitää otteessaan ja kertoo kelpo tarinan näistä hieman tuntemattomammista legioonalaisista ja heidän taustoistaan. Bradshawiin pitäisi tutustua enemmänkin. Muistelisin lukeneeni Hawk in Mayn joskus nuorempana ja sitten sekoittaneeni sen Mary Gentlen Hawk in Silveriin. Render unto Caesar löytyy hyllystä, joten se voisi olla vuorossa jossain välissä. 

    Mainituksi tulee myös Bernard Cornwallin mainio Arthur-versio Talvikuningas, jonka jatko-osia olemme turhaan odottaneet suomeksi, sekä Alfred Duggan, jonka historiallisia romaaneita voi ja pitää suositella kaikille, ei vähiten Little Emperors -teosta, joka on todella oivallinen tarina siitä hieman hämärämmästä ajanjaksosta, josta Arthur-myytti juontaa olemassaolonsa löytyvän.

    Dugganilta kehaisen vielä Three's Companya, jossa käydään läpi Oktavianuksen ja Markus Antoniuksen välien selvittelyä, triumviraatin kolmannen jäsenen, historian hämärään jääneen Aemilius Lepiduksen kautta. Ja pakko mainita myös Elephants and Castles, joka on näitä "Mitä sitten tapahtui?-kirjoja, joka kertoo Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen yhden hänen kenraalinsa tarinan tapahtuman jälkeen. Demetrius on itse asiassa Antigonoksen (josta Jukka M. Heikkilä muuten on kirjoittanut varsin hyvän romaanin: Antigonos, jumalten poika) poika, joka avustaa isänsä Makedonian basileukseksi ja kun tämä kuolee, nousee itse hallitsijaksi.

     

  • Posted by jukkahoo

    Vaan eipä se tohtori Raevaara päässyt vieläkään liukenemaan pankkiholvistamme. Joten oli aika kysyä päivääkin polttavampi kysymys hallituksen kulttuurin asemasta ja sen tukemisesta. Emme ole erityisen valoisalla tuulella.

    Nythän on niin, että aina ei ole mahdollista ymmärtää kaikkea. Niin kuin nyt esimerkiksi sitä, että viimeisin Indiana Jones elokuva sai kohtuullisen kehnot arviot ja sitä on yleisesti pidetty tylsänä ja turhana jatko-osana. Ehkä niin, mutta onhan se oikeasti erittäin hyvä Indy-leffa, vauhdikas, sillä lailla ikääntyneen päähenkilön tavoin, ja Phoebe Waller-Bridge tekee mainion roolisuorituksen Vompattina. Kaikki perinteiset Indiana Jones -arkkityypit natseineen ja pölhöine englantilaisine professoreineen, tuhoamassa kulttuuriperimäämme ja rikkomassa fysiikan lakeja. Tällä kertaa viimeistä osiota ihan tosissaan.

    Minä pidin Kohtalon Kiekosta, ihan vilpittömästi. Onhan se hieman liian pitkä, mutta minusta se ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä, kuin aika moni muu viime vuosien vastaavan pituinen spektaakkeli. Ensimmäinen tunti vierähti aika huolettomasti vauhdikkaasta kohtauksesta toiseen ja Harrison Fordilla oli ihan hyvää pössistä tarjottavaksi. Tunnelma oli aidosti "Indiana Jones"-henkinen ja ainakin allekirjoittanut oli hyvin tyytyväinen. Jopa erittäin.

    Loppua kohden vauhti hieman hiipuu, Vompatti ottaa sen Action-Man roolin ja on erittäin hyvä siinä. Ja kun se jutun clue (josta olin onnistunut pitämään itseni onnellisen tietämättömänä ennen elokuvan näkemistä) alkoi aueta, oikeastaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, niin matalien odotusarvojen ja henkilökohtaisesti varsin hyvin toteutetun "tapahtuneen" jälkeen olin itse asiassa ihan iloisesti yllättynyt siitä, että en ollutkaan pettynyt loppuratkaisuun. Ei se riemunhuutoja saanut aikaan, mutta kun tässä nyt kuitenkin on kyse fantasiaelokuva-sarjasta, niin tämäkään juonenkäänne ei ahdistanut tai tuntunut liian isolta loikalta. 

    Ja hei, Antonio Banderas! Aina hyvä. 

    En minä kaipaa enää lisää Indiana Jones -elokuvia, nämä on nyt nähty ja uudemman kerran näitä kaikkia neljää elokuvaa voi hyvällä mielellä katsoa, kun mieli niin halajaa. 

  • Posted by jukkahoo
     
    Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterin luukku numero kolmetoista ei ole mikään epäonnenluukku, vaan täyttä tykitystä! 
     
    Nostin esille tosiaan varsin hauskan vaihtoehtoisen historiallisen sf-kirjan, jossa se poikkeamakohta on aika lailla erikoisin eli protagonistiemme ymmärtämä tiede onkin ptolemiaanis-aristoteliaanista. Maapallo on kaikkeuden keskipiste ja fysiikan lait noudattavat antiikin ajan ajatuksia eli kaikki koostuu neljästä elementistä ja taivaankansi on täynnä kiinteitä tähtiä, vaan mitäpä sitten, kun törmäämme kiinalaisiin, joiden tiede onkin heidän perinteiden mukaista Xi-virtausta, viidellä elementillä! Kirjailija on siis Richard Garfinkle ja teoksen nimi Celestial Matters. 
     
    Vesa nostaa esille eilen esille Edwin Christiansonin teoksen Vahvemman oikeudella: kapteeniluutnantti von Wilden muistoja sodasta 1920–1921 jonka ansiokas pienkustantamo Nysalor julkaisi 2020. 
     
    Adam Robertsin kirja, josta Aleksi puhuu, on tietenkin nimeltään Polystom. Hieno kirja, jossa tosiaan lennetään ilmakehässä ihan Kuuhun saakka. Ison konseptin teos, joka on mielenkiintoinen kolmen pienoisromaanin yhdistelmä rakkaus-, murha- ja kummituskertomuksia, jos kohta kärsii Adamin alkupään teosten keskeisestä ongelmasta eli siitä että konsepti on täysi kymppi, ellei peräti yksitoista, mutta tarina ja henkilöhahmot eivät aivan saman veroista mielikuvituksen lentoa. 
  • Posted by jukkahoo
     
    Lisää Vesaa! Näin se on nähtävä ja Vesalla riittää tietoa ja puhetta, mutta kalenteriluukku ei voi olla parituntinen, vaikka niin me haluaisimme -  toivon mukaan myöskin te(?). Eilen olimme maalla ja merellä, joten on selvää, että tänään matkaa tehdään ilmaan! Ja aavikolle! Tai ainakin avaruuteen. Iskee sen tuhannen volttia. 

    Blogipostaus voi toki olla vaikka kuinka pitkä. Tai lyhyt. 
  • Posted by jukkahoo
     
    Tämän päivän erikoisvieraana Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterissa on mies Suuresta Tölkkimaailmasta, Vesa Sisättö! Luvassa on anekdootteja ja asiantuntevaa keskustelua suomalaisen tieteiskirjallisuuden historiasta ja aivan erityisesti höyryllä kulkevista vempaimista eli insinööri-scifiä kaikille kansalaisille. Toot toot!
     
    Ja se on toki Peukaloinen suomeksi, se Nils Holgersson, joka niiden hanhien kera maailmalla matkusti. Hieno knoppi ja serendipeettinen yhtymäkohta luukun aiempaan kerrontaan on tietenkin…. Juhani Aho! Joka suomensi kirjan Selma Lagerbladin käsikirjoituksesta, jota tämä sitten myöhemmin muokkasi, joten itse asiassa Peukaloisten retken alkuperäinen käännös on ainutlaatuinen versio tästä klassisesta lastenkirjasta. 
     
     
  • Posted by jukkahoo

    Jatketaan paketinavaamisen saralla eli jutellaan Thriftbooksin paketista ja sen sisällöstä. Pidän Thriftbopoksista, vaikka se postikuluineen onkin hieman tyyris näin eurooppalaiselle kuluttajalle, mutta sen valikoima on mainio, hintataso (kirjoilla, ei postikuluilla) on maltillinen (totta kai on mahdollista myös kuluttaa €uroja hieman hinnakkaisimpiin teoksiin) ja kuten tallenteella sanon, sillä on IOSS, joka on näin tulli/itella-fanina ihan jees.

    Meidän perhekombinaatin hyllyissä on koko lailla C. J. Cherryhin kirjoja, joka johtuu siis siitä, että Sari on kirjailijan erinomaisen iso fani. Sattumalta onnistuin taannoin MidAmericon II:ssa saamaan mukanani rahtaamani Cyteenin sivulle kirjailijan omistuskirjoituksen Sarille. Kiitokset Tim Martinille, joka oli ymmärtänyt yskäni, ja välittänyt tiedon C.J.:lle, joka oli eräänä päivänä astellut Worldcon 75:n esittelypöydän tykö kysyen "kaveria, jolla on kirja, johon pitäisi laittaa nimmari?". Kiva juttu, Tim, kiitos.

    Maailmalla julkaistaan jatkuvasti ihan riesaksi asti kaiken maailman pulppendaalia, jonka tarkoitus on viihdyttää lukijaa hetken ajan, ja sitten unohtaa koko juttu. Niin kuin nyt esimerkiksi Adam Hardyn Fregatti-sarja, jota Suomessakin ilmestyi yhdeksän osaa eli viisi osaa vajaa täysi setti tätä "the toughest bastard on the high seas" -monikkerilla varustetun George Abercrombie Foxin seikkailuja. Nämä eivät tosiaan ole mitään maailmankirjallisuuden keskeisintä antia, saati edes lukemistokirjallisuuden merkkiteoksia, mutta jokin kumma niissä viihdyttää ja siksipä olen viimein päättänyt, että ne viisi suomentamatonta teosta on saatava ja luettava. Ja vaikka Reijo Kalvaksen nimen turhaan lausuin, niin toki näiden kirjojen suomentamisesta vastasivat enimmäkseen M. Rintanen ja Matti Hossa. 

    Ääneen sanomani Merisusi oli muuten samoihin aikoihin ilmestynyt saksalaista alkuperää oleva 1500-luvun loppupuolelle sijoittuva meriseikkailusarja Philip Hasard Killigrew'sta, joka seikkaili aluksi sir Philip Draken matkassa, mutta pian lähti oman laivansa kanssa valloittamaan sen seitsentä merta. Kuusi suomennettua pokkaria, mutta se ei ole se juttu, vaan tämä.

    Merisusi (Seewölfe) sarjan 11 ensimmäistä kirjaa olivat itse asiassa Fregatti-sarjan kertomuksia, kunnes Seewölfen numero 12 aloitti Killigrewn tarinankokonaisuuden. Jota erinäinen määrä saksalaisia kirjoittajia, vaihtelevan hassuilla "englantilaisilla" salanimillä (Davis J. Harboad, John Roscoe Craig, John Brix, Ralph Malorny jne) kirjoitti seitsemänsataakuusikymmentä osaa. 760! 

    Adam Hardysta eli Kenneth Bulmerista ja miksei Louise Marleysta voisi kirjoittaa pidemmänkin kaavan mukaan, mutta mainittakoon nyt jälkimmäisestä se, että hänen parhaat (so. lukemani) kirjat ovat erittäin hyviä ja mielenkiintoista humaania scifiä. Sekä se, että hänen aiempi ura oopperalaulajana loistaa läpi useammassakin hänen teoksessaan, sillä musiikilla on aika usein merkittävä rooli tarinassa, kerronnassa ja tunnelmassa. 

  • Posted by jukkahoo

    Tänään Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterissa puhuttiin juutalaisista kirjailijoista. Pääsin jälleen tuomaan esille Maailman Hauskimman Miehen eli Ephraim Kishonin, josta olen kirjoitellut blogissa aikaisemminkin, mutta puhuimme hieman lisää Kurt Vonnegutista, Bruno Schultzista, Franz Kafkasta ja mainittiinko Singerkin!? 

    Ja tietenkin niitä kirjoja on neljä, mutta onnistuin jotenkin muistamaan vain kahden nimet oikein eli Hullu perhe ja Merisairas valas. Käärme paratiisissa…, kaikkea sitä. Ne kaksi muuta ovat tietenkin Paratiisi vuokrattavana (kannessa on toki kuvattuna käärme) ja Kameli neulansilmässä.

    Mutta niitä kirjoja on siis alkuperäisellä hepreaksi muutamakin kymmentä, osa myös vähemmän humoristia, hän kuitenkin selvisi elossa keskitysleireiltä, osittain mm. shakkitaitojensa vuoksi. Hän pelasi kyseistä peliä koko elämänsä ja oli ilmeisesti myös siinä varsin hyvä. 

    Kirjojen, pakinoiden ja lehtijuttujen lisäksi hän kirjoitti näytelmiä ja elokuvia, jotka olivat ilmeisen menestyneitä ja/tai arvostettuja, koska hänen käsikirjoituksensa/ohjauksensa oli kaksi kertaa Oscar-ehdokkaana ja hän voitti kaksi Golden Globe -palkintoa.

    Kishon ei vaikuttanut erityisen katkeralta maailmansodan kokemuksistaan, vaan lohkaisi aika ansiokkaasti suosiostaan Saksassa: "Koen suurta tyydytystä siitä, että teloittajieni lapsenlapset jonottavat ostamaan teoksiani". 

    Hei, ja Mustanaamio! Oletteko muuten juoneet Maku Brewingin Mustanaamio-olutta? 

     

  • Posted by jukkahoo

    En ole koskaan jaksanut katsoa Peaky Blindersia. Olen jotenkin kyllästynyt mafia/rikos-juttuihin, joissa näkökulma on rikollisten, en "päässyt" myöskään sisälle Sopranoksiin, eikä Breaking Bad tai Better Call Saul innostaneet minua seuraamaan näitä palkittuja sarjoja.

    Siksi en varsinaisesti ollut mitenkään otettu siitä, että Peaky Blindersin luoja Steven Knightin uutta sarjaa S.A.S. Rogue Heroesia mainostettiin herran aiemman menestyssarjan kustannuksella, mutta trailerin nähtyäni olin aika myyty.  Ei siksi, että Rogue Heroes olisi vaikuttanut mitenkään ainutlaatuiselta tai älyllisesti mielikuvitukselliselta, trailerin perusteella vaikutti siltä että tässä olisi todella testosteronia sykkivä, huumorilla maustettu kuvaus toisen maailmansodan aavikkotaisteluista. Ikään kuin jonkinlainen Band of Bro's. 

    Ja kyllähän tämä aika lailla sitä sitten onkin. Ei millään tavalla Band of Brothersin historiallisesti yksityiskohtainen ja uskollinen tarinan henkilöhahmojen kertomuksille ja haastatteluille, ja juuri niin puhtoinen kuin mikään voi olla kun se on amerikkalaisten tekemänä tarina amerikkalaista sankareista. Rogue Heroes on Guy Ritchie -henkinen rankat kaverit käyvät sotaa -kertomus. Se kertoo Special Air Servicen perustamistarinan, joka on kuin suoraan jostain pulpahtavasta Tosi Miesten sotapokkarista, mutta on kuta kuinkin kohtauksesta toiseen historiallisesti akkuraatti. 

    Se pohjaa Ben McIntyren kirjoittamaan saman nimiseen kirjaan ja kertoo S.A.S.:n alkuhistorian, sen ensimmäisistä kuukausista ja vuosista, jolloin osasto perustettiin; ensin valheena, sitten epävirallisena joukkoyksikkönä ja lopulta itsenäisenä osastona. Nuo ensimmäiset vuodet ovat aika lailla uskomattomia ja erilaiset todellisen historian muokkauksetkin ovat lähinnä tarinaa virtaviivaistavia, sillä kaikki sotatoimet ovat todellisia. Kuten sarjan tagline kuuluu: “Based on a true story, the events depicted which seem most unbelievable… are mostly true”. Tästä kaikesta syntyy vauhdikas, viihdyttävä ja toiminnantäyteinen kuuden noin tunnin jakson kattava kokonaisuus, joka jättää nälän (janon?) nähdä tätä lisää. 

    Joukko-osaston perustajat Stirling, Lewes ja Mayne keräsivät kokoon sääntöjä rikkovia sotilaita, kirjoittamaan säännöt uusiksi. Hieman samalla tavalla Knight ja muu työryhmä sekoittaa historiaa, totta ja tarua, anakronismeja, AC/DC:n (ja Stranglersin, Motörheadin jne) musiikkia enemmän kuin laki sallii. Joku on sanonut, että Rogue Heroes on kuin yhdistäisi "Tarantinon Inglorious Bastardsin Hellerin Mitäs me sotasankarien kanssa". En välttämättä sanoisi ihan noin, mutta se on aika hyvä elevator pitch sarjalle. 

    Jonkinlainen päähenkilö luutnantti David Stirling on Sex Educationista tuttu Connor Swindells, jonka toiminta mahdollistaa joukko-osaston muodostamisen. Kenraali-isänsä varjossa oleva nuori, alkoholisoitunut ja melko hankala upseeri, jolle säännöt olivat jonkinlainen ohjeistus enemmän kuin noudatettava asia. S.A.S.:n varsinainen organisoija oli luutnantti Lewes, jonka esittäjä Alfie Allen on tuttu GoT:sta ja huolehtii traagisen henkilöhahmonsa roolin kunnialla, mutta sarjan varsinainen kruununkorkki on kyllä Jack O'Connellin räjähdysherkkä Paddy Mayne. Yleensä luotettava, mutta aina ärsyttävä Dominic West on aivan mahtava brittien vakoojakunkkuna ja hieman pakollinen naishahmo on sitten sitä vaihtoehtoista historiaa, mutta Sofia Boutella on kyllä mainio Ranskan tiedustelupalvelun johtajana ja Stirlingin lemmen kohteena.

    Tarinan edetessä siihen tulee lisää pieniä roolituksia, jotka eivät nouse merkittäviksi, mutta tuovat kokonaisuuteen lihaa luiden päälle. Pääosassa ovat kuitenkin S.A.S.:n tekemät iskut Saksan ja Italian tukikohtiin Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä. Saksalaiset jäävät täysin statisteiksi (mitä nyt pari muukalaislegioonalaista) ja heidän osansa on olla lähinnä Vihollinen, jota tulee tappaa. Tästä huolimatta käsikirjoittajat saavat akselivaltojen edustajista esiin aihioita, jotka mahdollistavat S.A.S.:n sotilaiden inhimillistäminen, kaiken sen uhon ja pullistelevan miesenergian alta. 

    Tämä on yllättävän hyvä sotasarja, jotain sellaista jota ehkä David Gemmell olisi kirjoittanut, jos hänelle olisi annettu aikaa kirjoittaa enemmän ja häntä olisi kiinnostanut toinen maailmansota. Tai sitten hän olisi siirtänyt kertomuksen Drenaihin ja meillä olisi käsissämme fantasiaskirjallisuuden klassiko. Aijai.