Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Category: Film

  • Posted by jukkahoo

    Vuosi on vaihtumassa ja uusi odottaa. Ei taukoa, ei lepoa, usvaa putkeen saman tien. 

    Mitä jäi käteen? 

    Kamala vuosi, jota edelsi useampi vieläkin kamalampi vuosi. 

    Jatkuvaa väsymystä kaikkeen. Loputon kiire ja aikaansaamattomuuden aalto, joka ei ole oikeastaan loppunut muutamaan vuoteen. Päivät ovat samanlaisia, arki on jatkuvaa, lomaa odotellessa. 

    Välillä ihan kivaakin, mutta eipä niitä hyviä ja hauskoja päiviä ihan liikaa kuitenkaan ehtinyt osumaan kohdalle. Soisin vuoden 2024 olevan hieman raikkaampi tällä saralla. Iloa ja hauskuutta lisää. Ehkä rauhallinen loma, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Tai ainakin melko vähän. 

    Kirjoja voisi lukea enemmän ja elokuvatuksia/sarjoja katsella hieman "vakavammin". Nythän on tullut katseltua enemmänkin hieman kevyempää tuotantoa.

    Niin kuin nyt esimerkiksi Rebel Moon – A Child of Fire. Roskaa, huonosti käsikirjoitettua, derivatiivista roskaa satunnaisesti kelvottomilla ehvekteillä ja hilpeän huonoilla näyttelijäsuorituksilla. Roskaa, noloa ja turhaa silkkoa. Ja kyllä, tulen katsomaan myös jatko-osan, koska tämä on juuri sitä arjen rutiinin turruttavaa ajantappoa, jota keho kaipaa, kun ajatus ei kulje, on väsy mutta ei nukuta ja hyvä viihde on liian älykästä, että sitä pystyisi lukemaan/katsomaan. 

    Katsoin sitten myös uutta tohtoria. Pidin kovasti kolmesta spesiaalijaksosta, keskimmäinen oli oivaltava, muut hyvää viihdettä. Joulujakso sen sijaan oli keskinkertainen ja koko lailla sitä RTC-tuotantoa, jota oli lupa odottaa uudesta Tohtorista. Kuten tavallista, Tohtori on hyvä ja oletan, että RTD kirjoittaa/tuottaa varsinaiseen kauteen muutaman todella mahtavan jakson, muutaman kivan fillerin, tosi hauskan jakson ja pari saarnaa. Olen hyvin tyytyväinen, jos näin käy. On vaikea uskoa, että näillä näytöillä mennään Chibnallin ajan tasolle. 

    Katselinpa myös Barbien, ihan kiva. En ole millään muotoa kohdeyleisöä, mutta viihdyin sen parissa. Kirjailin jo aiemmin pitäneeni uudesta Indystä, ei mitään maailmoita mullistavaa, mutta fantasiaelokuviahan nuo ovat kaikki olleet, joten sikäli en ollut pettynyt juonen kulkuun. Blue Beetle oli vähemmän onnistunut ja aiheutti välillä ihottumaa, mutta George Lopez hulluna Rudy-setänä oli hauska eikä Nana jäänyt kauas taakse, kun Adriana Barraza pääsi irrottelemaan vallankumous-mummona. Sammuttakaa valot!

     Mutta joo, mieli kuntoon, keho levon kautta pirteämmäksi ja ehkä tässä voisi viettää aikaansa myös laadukkaamman viihteen parissa. Mutta sitä ennen vielä yksi jakso Jack Reacheria. 

  • Posted by jukkahoo

    Lähdemme liikenteeseen Aleksi Kuution lauluesityksellä.

    Sen lisäksi puhutaan lapsuuden (fiktiivisistä) sankareista ja siitä, miksi suhtaudumme heihin yhä sellaisella intohimolla. Miksi uudelleen lämmittelyt saavat karvamme nousemaan pystyyn? Miksi annamme lapsuuden sankarille anteeksi asioita, joihin muuten suhtaudumme kriittisesti. Kuuntele, niin tiedät.

    Noin kirjoitti Aleksi ja hyvin kirjoitti, joten kopsasin suoraan tähänkin. Olimme liikenteessä ja nyt on vähän väsy, joten en tiedä jaksanko kirjailla pitempää saatetekstiiliä. Toisaalta, onhan noita ollut jo aikaisempiakin merkintöjä, joissa ei sitä kirjallista antia ole erityisemmin esiintynyt. Miksi siis pakottaa itsensä kirjailemaan sanoja täynnä ääntä ja vimmaa – tarkoitusta vailla. 

    Ehkä kuitenkin pari sanaa päivän retkestä. Otimme uuden pikaraitiotievaunu 15:n ja matkasimme sillä aina Itäkeskukseen saakka. Matkalla oli kohtia, jossa viipotimme melkoista vauhtia, mutta myös yllättävän rauhallinen väli Viikin tiedekeskuksen lävitse. Määränpäässä lompsotimme sitten katsomaan, mitä kuuluu Hansasillalle (ei enää edes divaria, joten turha reissu, vaikka siellä ison kaupan tilalla Puuilo olikin) ja kun perillä pääsimme, käännyimme ympäri ja kävelimme toiseen päähän Stockmannin alakertaan, jossa sijaitsee uusi etninen supermarket Alanya. Siis uusi liike, vanha on vielä naapurissa Puhoksen vanhalla ostarilla niin kauan, kun talo ilmeisesti on vielä pystyssä.

    On iso. Kaikenlaista näyttäisi olevan, vaikka ihan joka ikistä hyllyä tai käytävää en päässyt tutkimaan, koska olennainen syy kaupassa käyntiin, kuorellisten maapähkinöiden etsintä, päättyi katkeraan pettymykseen: "meillä ei ole kuorellisia maapähkinöitä". Auringonkukan siemeniä näytti olevan koko lailla saman verran kuin tavallisessa supermarketissa suolattua perunaa pusseissa. Ostin kuitenkin eksoottisia hilloja ja limppoja, hieman maustetta ja lättyleipää, sekä Turkish Delightseja eli lokumia. Tuo hämmentävä ja salaperäinen heru, jota koko fantasiakirjallisuutta rakastava ikäpolveni ihmetteli ja yhtä lailla himoitsi, kun Edmund sai näitä herkkuja Narnian Valkoiselta velholta kirjassa Velho ja leijona

    Muistan olleeni vähemmän kuin whelmed, kun ensimmäisen kerran sain näitä herkkuja maistettavaksi. Tästäkö oli kyse? En tiedä, milloin viimeksi näitä tuli koesstettua edellisen kerran, mutta nyt pääsin pari viikkoa sitten makustamaan Istanbulin tulijaisia töissä ja ainakin ne lokumit olivat herkullisia, joten jos tämä laatikko, jonka valitsin sen ulkomuodon ja mahdollisesti sisältöä esittävän kuvan mukaan, on edes sinnepäin makunsa puolesta, niin pidän tätä voittona.

    Ai niin, kun muu maailma kääntää ahterinsa etsiville maapähkinänmetsästäjille, on kuitenkin aina yksi taho, joka laittaa morjensta pöytään ja suorittaa. Puuilo! Nyt on kilo kuorellisia maapähkylöitä.

  • Posted by jukkahoo

    Vaan eipä se tohtori Raevaara päässyt vieläkään liukenemaan pankkiholvistamme. Joten oli aika kysyä päivääkin polttavampi kysymys hallituksen kulttuurin asemasta ja sen tukemisesta. Emme ole erityisen valoisalla tuulella.

    Nythän on niin, että aina ei ole mahdollista ymmärtää kaikkea. Niin kuin nyt esimerkiksi sitä, että viimeisin Indiana Jones elokuva sai kohtuullisen kehnot arviot ja sitä on yleisesti pidetty tylsänä ja turhana jatko-osana. Ehkä niin, mutta onhan se oikeasti erittäin hyvä Indy-leffa, vauhdikas, sillä lailla ikääntyneen päähenkilön tavoin, ja Phoebe Waller-Bridge tekee mainion roolisuorituksen Vompattina. Kaikki perinteiset Indiana Jones -arkkityypit natseineen ja pölhöine englantilaisine professoreineen, tuhoamassa kulttuuriperimäämme ja rikkomassa fysiikan lakeja. Tällä kertaa viimeistä osiota ihan tosissaan.

    Minä pidin Kohtalon Kiekosta, ihan vilpittömästi. Onhan se hieman liian pitkä, mutta minusta se ei tuntunut ollenkaan niin pitkältä, kuin aika moni muu viime vuosien vastaavan pituinen spektaakkeli. Ensimmäinen tunti vierähti aika huolettomasti vauhdikkaasta kohtauksesta toiseen ja Harrison Fordilla oli ihan hyvää pössistä tarjottavaksi. Tunnelma oli aidosti "Indiana Jones"-henkinen ja ainakin allekirjoittanut oli hyvin tyytyväinen. Jopa erittäin.

    Loppua kohden vauhti hieman hiipuu, Vompatti ottaa sen Action-Man roolin ja on erittäin hyvä siinä. Ja kun se jutun clue (josta olin onnistunut pitämään itseni onnellisen tietämättömänä ennen elokuvan näkemistä) alkoi aueta, oikeastaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa, niin matalien odotusarvojen ja henkilökohtaisesti varsin hyvin toteutetun "tapahtuneen" jälkeen olin itse asiassa ihan iloisesti yllättynyt siitä, että en ollutkaan pettynyt loppuratkaisuun. Ei se riemunhuutoja saanut aikaan, mutta kun tässä nyt kuitenkin on kyse fantasiaelokuva-sarjasta, niin tämäkään juonenkäänne ei ahdistanut tai tuntunut liian isolta loikalta. 

    Ja hei, Antonio Banderas! Aina hyvä. 

    En minä kaipaa enää lisää Indiana Jones -elokuvia, nämä on nyt nähty ja uudemman kerran näitä kaikkia neljää elokuvaa voi hyvällä mielellä katsoa, kun mieli niin halajaa. 

  • Posted by jukkahoo

    Päivän epistola pitää sisällään asiaa niin sienistä kuin myös aivan erityisesti koirista. Mukavan kokoisiksi pureskeltuina palasina. Tohtori Raevaara on edelleen Tähtivaeltaja-pankin kassaholvissa lukemassa Aleksi Robin Cook -kokoelmaa, joka ei ole tosin massiivinen, joten pian taitaa olla aika vaihtaa kirjailijaa. Tess Gerritsen vai Dean R, Koontz? Molempi pahempi. 

    Ja Porthos on tietenkin beagle (ta-va-taan biigel).

  • Posted by jukkahoo

    Rakkaus, on se vaan hienoa. Ja romantiikka. Sekin on hienoa. Niin kuin scifi ja fantasiakin, joten voisi kuvitella, että yhdessä nämä olisivat sitten jotain ihan tavattoman hienoa. Vaan kuinka on? Otimme selvää aiheesta Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterissa. 

    Ja sitten taas täytyy korjata sanomisiaan. The Nightmare before Christmas ei ole Tim Burtonin elokuva. Tai siis onhan se, elokuvan koko nimi on kai kuitenkin Tim Burton's The Nightmare before Christmas ja Tim Burton on sen tuottaja ja alkuperäisen tarinan tekijä. Henry Selick on kuitenkin se ohjaaja. Klassinen tietovisa-knoppi, tästä talteen.

    Se John Travoltan elokuva taas on Phenomenon, jonka yhteydessä ei ole väärin mainita Kukkia Algernonille eli Charlya. Molemmissa päähenkilön älykkyys kohentuu merkittävästi, kunnes se joko aiheuttaa tämän kuoleman (Phenomenon) tai taantumisen takaisin lapsen asteelle (Charly). Toki Algernonkin kuolee. Hieman samaan kategoriaan voidaan laskea Mel Gibsonin Forever Young, jossa ei taideta kuolla, vaan vanhennutaan kauniisti. 

    Ja hei, Kaunotar ja hirviö! Siinäpä romantiikka tihkuva fantasiaelokuva. Tähän tosin mahtunee muutamakin Disney-elokuva…

    Ja se "korealainen scifi-elokuva, joka pohjaa anglo-amerikkalaisen kirjailijan teokseen" ei, yllätys yllätys, ollut korealainen, vaan japanialainen. Ja se "tunnettu kirjailija" oli itse Robert A. Heinlein, jonka kirjan The Door into Summer, japanialaiset filmasivat 2021. Ja se löytyy itse asiassa edelleen Netflixistä, joten jokainen voi itse käydä toteamassa, kuinka hyvin a) teos on sovitettu ja b) miten vanhan maestron vähemmän merkittävä myöhäistuotannon teos sopii romantiikka-teemaan.

     

  • Posted by jukkahoo

    Tällä kertaa juttelimme Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterissa suomenkielisestä kirjallisuudesta ja sen lukemisesta. Sitten puhumme hieman kauhusta, tuosta spekulatiivisen fiktion kolmannesta peruspilarista. Kauhusta oli luontevaa siirtyä Stephen Kingin kautta Laura Mauroon ja spekuloida sillä, onko jälkimmäinen tulossa ensi vuonna Kauhuconiin, kun Lauran pienoisromaani Otavaisen olkapäillä on ilmestymässä samoihin aikoihin. En erityisemmin tee selkoa siitä, miksi en ole erityinen kauhufani, mutta pari syytä nostan esille. Ehkä olen vain näin keskiäkäisenä konservatiivina sen verran nolo, että moinen kauhistelu ei vain nappaa. :) 

    Nostan kuitenkin esiin mielestäni kiinnostavan Top-10 -listan. Bill Hader, jonka joku saattaa tunnistaa Saturday Night Live -komediaohjelmasta ja HBO Maxilta näkyvästä Barrysta, mustasta komediasta, jossa Hader esittää palkkamurhaajaa, joka muuttaa Los Angelesiin ja ryhtyy opiskelemaan näyttelemistä Henry Winklerin opastuksella. Todella toimiva sarja, jota voi suositella, ei vähiten Haderin ja Fonzien roolisuoritusten vuoksi, mutta kokonaisuus toimii niin monella eri tasolla, joten ei ole mikään ihme, että SNL:n yhtenä eniten "repeilevistä" näyttelijöistä tunnettu Hader on siviilissä todellinen elokuva-aficionado.

    Oheinen lista on kiehtovan monipuolinen ja kattava (tuskin aiemmin top-kymppiin on mahtunut kahtakymmentä elokuvaa) otanta Criterion Collectionin elokuvista, joten aivan mitä tahansa tusinatauhkaa tähän listaukseen nyt ei olisi voinut päätyäkään. Hyviä valintoja, joista paistaa listan tekijän näkemys ja rakkaus elokuvaan taiteenmuotona. Haderin omia kommentteja löytyy mm. Youtubesta, jossa hän puhuu niin Akira Kurosawasta kuin elokuvista yleensä

     

     

  • Posted by jukkahoo

    Kalenteri valmistui, kuta kuinkin niin kuin pitikin. Pari kertaa oli hieman hakemista, muutama teksti ei ole erityisen elähdyttävä, mutta olennaista on, että tekstiä syntyi ja suurimpaan osaan olen tyytyväinen. Tekstien muoto lähti heti alusta laukalle, eikä oikein osunut Sarin aikatauluihin tai tyyliin, joten häneltä tuli tällä kertaa vain muutama, mutta sitäkin asiallisempi teksti.

    Ajattelin ajatuksen jatkaa harhailemista ja katsoa, josko vaikka saisin mutinoitua ensi vuoden puolella jotain suurin piirtein viikon välein. Jos menee liian kiireiseksi, niin kahden viikon, tai kuukauden. Katsotaan miten käy.

    Tämän vuoden puolella muutama huomio ns. keskeneräisistä sarjoista. Lyhyesti tai hieman pidemmin. 

    HBO:lla on pari keskeneräistä sarjaa, joista Stargirl enemmän kuin todennäköisesti myös jää kesken. Luulen arvaavani mihin ollaan menossa, enkä oikeasti ole kiinnostunut sarjakuvamaisesta teinisupersankarimeiningistä. Titans oli parempi ja minun olisi pitänyt lopettaa kesken toisen kauden, kun homma ei enää ollut ensimmäisen kauden jännitteen mukainen. Stargirl on vain lapsekas ja henkilöhahmot kiinnostamattomia.

    Doom Patrolin kolmas kausi täytyy aloittaa jossain vaiheessa. Garcia! on ensimmäisen jakson perusteella espanjalaista agenttikimaraa parhaasta päästä, jossa Francon aikana syväjäädytetty agentti herää tämän päivän maailmaan, jatkamaan kesken jäänyttä tehtäväänsä. Hilarity ensues, kun Garcia! on 60 vuotta väärässä ajassa, joka on merkittävästi erilainen kuin se vanha. Onnistunutta huumoria, hyvää toimintaa ja "Jaime Vinculo" on todella hyvä karaktääri. Ja jos Belascoarán on jäänyt näkemättä, niin tuo erhe kannattaa korjata muy rapido. Marginaalisesti genre-elementtejä (hieman maagista realismia), mutta hyvää 70-luvun kuvaa Mexico Cityn alamaailmasta ja yksityisetsivä nimeltään Hector Belascoaran Shayne. 

    Disneyn ongelma on, että aivan liian moni sen uusista sarjoista on… aika turhakkeita. Katsottavia, mutta ihan vaan karkkina, sisältönä kevyttä.  Suurin osa Marvelia ja Tähtien Sotaa osuu tähän kategoriaan kiusallisen kovaa (ahem, Andor on niin eri tason sarja).

    Niin kuin esimerkiksi Willow, joka on ihan yhtä hyvä kuin elokuva-versionsa, siis ihan kiva, mutta onhan se tyhmä. Seuraa setäilyvaroitus! Henkilöt onnistuvat olemaan välillä raivostuttavia, juurikin sillä lapsellisella teinitavalla, jota ei vanha setä jaksa. Aion kuitenkin katsoa loppuun, on se kuitenkin ihan kiva. Sen sijaan National Treasure: Edge of History. Sanotaanko niin, että olin aivan myyty parin ensimmäisen minuutin kohdalla, kun historiankirjoitus laitettiin ihan uusiksi Uuden mantereen osalta. Jatko ei ollut sitten aivan niin nerokasta vaihtoehtohistoriaa, mutta ihan kivaa silti.

    Ensimmäinen National Treasure oli erittäin hyvä action pläjäys, ehkä Nic Cagen viimeinen hyvä iso elokuva. Hauskaa salaliittoilua ja vapaamuurareita, toimintaa ja huumoria. Oikeinkin jees. Jatko-osa oli OK, mutta liikaa kaikkea, huonompaa huumoria ja kurjemmat konnat. Vuosia ja taas vuosia myöhemmin tehty tv-sarja ei juurikaan liity aiempiin osiin, mitä nyt meillä on vapaamuurarit ja Harvey Keitel muutaman minuutin ajan. Mutta isompi ongelma on se, että vaikka tässä on todella hyvää matskua, dialogia ja raikasta näyttelemistä (rouva Douglas on liekeissä), niin homma näyttää tehdyn aika pienellä budjetilla ja tarina ei vie muassaan. Disneyn kunkku on Old Man, Jeff Bridgesin karismalla täydellistetty ex-palkkasoturi pakotetaan ottamaan valtiovallalta senkka nenästä. Ja John Lithgow on aivan liekeissä vastapelurina/ex-pomona. 

    Ja sitten on The Boysin kolmas kausi, Peripheral, ja kas, Jack Ryanin kolmas kausi on laskeutunut. Augh, ja Witcherin Blood Origin. Onhan näitä ja lisää vain tulee. 

  • Posted by jukkahoo

    Kun Aotearoan (so. uusiseelantilaisen) spekulatiivisen fiktion historia tullaan joskus kirjoittamaan, sen olennaisimmat osat liittyvät  elokuviin Quiet Earth ja Black Sheep sekä kaikkeen mitä Peter Jackson teki; tv-sarjoihin The Tribe ja Almighty Johnsons; sekä pariin kirjailijaan, joista olennaisimmat lienevät… Philip Mann; ja tietenkin Taika Waititiin

    Waititiin liitetään usein hyvästä syystä niin Rhys Darby kuin Jemaine Clement, joiden kanssa hän on tehnyt yhteistyötä enemmänkin. kuten Flight of the Conchords, What We Do in the Shadows ja Our Flag Means Death. Hän vaikuttaisi omaavan jonkun tunnin vuorokaudessa enemmän kuin niitä fysiikan laien mukaan on, koska hänen tuotantonsa parina viime vuonna on ollut varsin huomattava. Tämän lisäksi pariin seuraavaan vuoteen luvassa pitäisi olla niin Airan näytelty versio, What We Do In the Shadowsin jatko-osa We're Wolves*, uusi Flash Gordon ja Jodorowskyn Incal, sekä iso kasa eri tv-sarjoja (ml. Jali ja suklaatehdas).

    Mutta palataan siihen What We Do in the Shadowsiin. Se on nerokas erinäisiä seiniä rikkova kertomus suburbaaneista vampyyreitä Wellingtonissa, joiden elämää (öh, elävää kuolemaa?) seuraa dokumenttia tekevä kameraryhmä. Samaan aikaan vaivaantuneisuudesta, tyhmistä vitseistä ja vampyyrien stereotypioita rikkovista kohtauksista huumorinsa ammentava mokumentti on sitä hiljaista huumoria, joka ei välttämättä aiheuta valtavia naurukohtauksia vaan pitää katsojan jatkuvassa hyväntuulisuuden, ihmetyksen ja onnellisuuden olotilassa. 

    Koska kyseessä oli neronleimaus, sillä päätettiin rahastaa ja tehdä tv-sarja. Tai siis, kaksi tv-sarjaa. Ensiksi tuli Wellington Paranormal, joka seuraa kahden, sanotaanko jonkin verran omintakeisen poliisikonstaapelin eloa hirviöitä vilisevässä Wellingtonissa. Konstaapelit Minogue ja O'Leary kohtaavat puolen tunnin jaksoissa niin alieneita kuin demoneja, vampyyreitä (kuten mokumentissa) ja ihmissusia, sekä kaikenkarvaisia ja oloisia muita roikaleita.

    Vitsi on koko lailla sama, mutta sarjalla on kadehdittava kyky löytää peruspremissistään uusia kierroksia sitä mukaa, kun tilanteet käyvät jo ihan kiertoradalla. Kaksikon esihenkilö, kersantti Ruawai Maaka, tuo sarjaan ilahduttavan vastakkaisen näkökulman perinteisestä poliisijohtajasta, hän kun uskoo aika lailla kaikkeen syylliseksi jotain yliluonnollista. Ja on siis tietenkin aina oikeassa. 

    Neljä kautta tätä olisi jo itsessään aikamoinen läjä toisteista komiikkaa, mutta varsinaisten kausien lisäksi Wellington Paranormalin avulla on aotearoalaisia opastettu COVIDin suhteen sekä poliisin rekrytointikampanjassa että näiden kansallisessa turvallisuuskampanjassa. Vaikka suosittelisin olemaan katsomatta sarjaa ihan yhteen menoon, se kestää bingaamista yllättävän pitkiä pätkiä.

    Kuten myös varsinaisen elokuvan oloinen saman niminen tv-sarja What We Do in the Shadows. Tapahtumapaikka tosin on siirtynyt Long Islandille, New Yorkiin, vampyyrit ovat vaihtuneet (kuten esittäjätkin), mutta muuten ollaan aika lailla samoilla linjoilla ja maailmassa. Sarja ehtii kausiensa mittaan laajentamaan tätä ympäristöä melkoisesti, tuomalla vampyyrien maailmankonsiilin ja erilaiset vampyyrit kiinteämmin osaksi kaikkea.

    Siinä missä mokumentti lähestyi huumoria tekemättä itsestään erityistä numeroa, on sarja huomattavasti perinteisemmän komedian oloisempi, vaikka edelleen varsin kummainen. Päähenkilöt ovat nerokkaita, erityisesti Nandor the Relentless, joka hubristisessa paatoksessaan on riemukas henkilöhahmo. Guillermo de la Cruzin familiaari asettaa vampyyrit omaan lokeroonsa, niin ihmisyydellään (ja kaipuullaan tulla vampyyriksi), mutta myös siitä syystä, että hän on suoraan alenevassa polvessa Van Helsingin jälkeläinen. Mutta vaikka itse ehkä lumoudun eniten Nandorista, niin kyllä sekä Laszlo, Nadja että Colin Robinson ovat niin erinomaisia hahmoja kuin heidän näyttelijänsä luovia neroja. 

    Sarjaa on nyt tullut neljä kautta ja sillä on sopimus kahdesta seuraavastakin. Ehkä itselleni viimeisin kausi ei ollut enää samaa villiä ilotulitusta ja neroutta kuin kolme edellistä, vaikka se edelleen on hauskempi kuin 95% siitä, mitä komediaksi näinä päivinä kutsutaan. Viidennelle kaudelle sopisi suorittaa kohtuullisen isohko remontti, jotta sarjan tenho ja tuoreus säilyisivät. En tosin löisi moisen muutoksen puolesta vetoa. Sarjassa on myös esiintynyt vuosien aikana jokunen kohtuullisen iso tähti ja mielenkiintoinen vieras, aina Dave Bautistasta Tilda Swintoniin, Wesley Snipesista Mark Hamilliin ja Scott Bakulaan. 

    Lienee sanomattakin selvää, että suosittelen näitä molempia sarjoja ankarasti, löytyvät HBO:lta (niin kauan kuin sieltä ylipäänsä vielä jotain löytyy…). Suosittelen myös The Almighty Johnsonsia, mutta sen käsiin saaminen onkin sitten suoratoistopalveluiden ulkopuolista hommaa, tallenteita voi ostaa ns. hyvään hintaan interwebseistä. Sarjan perusidea on yksinkertainen, vanhat skandinaavisten saagojen jumalat ovat löytäneet uuden kodin Aotearoalta ja kun aika on, heidän voimansa heräävät eloon. Draamaa aikaansaavat tietenkin miesjumaluuksia vastaan taistelevat naisjumalat, ja tietenkin Loki, sekä mukaan myöhemmässä vaiheessa ilmaantuvat paikalliset maori-jumaluudet. Hauska, hieman kotikutoisempi fantasiasarja, jonka näyttelijäkaarti koostuu enimmäkseen Aotearoan ulkopuolisille katsojille tuntemattomista kasvoista, mitä nyt runouden ja kaunopuheisuuden jumala Bragia esittää Hobitti-elokuvista tuttu kääpiö Fili (Dean O'Gorman).

    • Kyseessä on ilmeisimminkin sisäpiirin vitsi, elokuvaa on "tehty" jo toistakymmentä vuotta, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi eli lähinnä kyse on kaverusten sisäpiirin vitsistä, jolla pidetään yllä fanipoikien unelmaa. Tai sitten sen ensi-ilta on ensi vuonna. 

     

  • Posted by jukkahoo

    Kun Andorin viimeinen jakso päättyi, tiesin heti että tämä on paras Tähtien Sota tuotanto koskaan. 

    Jonkin aikaa asiaa mietittyäni, ymmärsin, että Andor ei ole Tähtien Sotaa, vaikka se sijoittuukin kyseiseen maailmaan. 

    Miksi? Koska Tähtien Sota on fantasia, se on Hyvän taistoa Pahaa vastaan ja Andorissa ei ole Hyvää tai Pahaa. Tai siis on, jos niin katsoja haluaa, mutta oikeasti siinä ei ole mustaa tai valkoista, vaan ja ainoastaan harmaan eri sävyjä. Suurin osa voimakkaasti haalistuneina. 

    Andor arkipäiväistää pahuuden. Imperiumi on "paha", mutta ihmiset, jota muodostavat Imperiumin, ovat vain tekevät töitään, he vain "noudattavat ohjeita". Siinä ei ole Voimaa tai juuri muutakaan Tähtien Sodan perusesineistöä. Satunnaisia viittauksia paikkoihin ja henkilöihin, mutta muuten ollaan kuin omassa universumissa. 

    Andor onkin vähemmän yllättäen vakoojatrilleri, jotain mistä sen tekijä Tony Gilroy kumppaneineen on enemmän uin tunnettu. Erik van Lustbaderin varsin perinteisten vakoojatarinoiden pohjalle luotu Jason Bourne -sarja oli oivallinen näyttö, jonka jälkeen Gilroy pääsi tekemään kuta kuinkin mitä halusi. Niin kuin esimerkiksi erittäin onnistuneen Tähtien Sota elokuvan Rogue 1, jolle Andor on tietenkin se esiosa, se miten Cassian Andor päätyy mukaan kapinaliittoon ja lopulta Scarifille. 

    Andor ei huikentele avaruusoopperalla, vaan on kuin brittiläinen rikosdraama, täynnä tavallisia ihmisiä, arkipäiväsyyttä scifi-maailmassa, jos ne tavalliset ihmiset mahdollistavat totalitaarisen keisarikunnan syntymisen. Mutta samat tavalliset ihmiset muodostavat myös kapinallisliiton, kun työntäminen muuttuu tönimiseksi. 

    Andor ei tosiaankaan myöskään tarjoile fanservicea, jota Disneyn muissa tv-sarjoissa riittää. Andorissa katsojaokemus muodostuu laadukkaasta käsikirjoituksesta, jossa on oikeasti aikuisia ajatuksia, dialogia ja henkilöhahmoja, joiden voi olettaa ihan oikeasti olevan lihaa ja verta, jotka syvät ruokaa, harrastavat seksiä, käyvät vessassa ja kykenevät toimimaan sekä rationaalisesti että tunteellisesti, niin kuin me kaikki. 

    Diego Luna on kelpo pääosan esittäjä, mutta Cassian Andor itse ei tee sarjaa. Hän on tabula rasa, jolle käsikirjoittajat kirjaavat ristiriitaisia ajatuksia, pelurruutta, rohkeutta, itsekkyyttä, vastuullisuutta, tunteita ja tekoja. Andorin vahvuus on pistämättömässä näyttelijäkaartissa, joista esiin pitää nostaa aivan erityisesti Kyle Sollerin Syril Karn ja Denise Goughin Dedra Meero, jotka osoittavat käsikirjoituksen vaatimaa laatua näyttelijöinä, mutta myös hahmoina, ehkä ensimmäistä kertaa koko Tähtien Sodan historiassa Imperiumin sotilaiden toiminnassa on havaittavissa osaamista ja pätevyyttä. Ehkä enemmän Meeron toimesta, mutta Sollerin sääliä herättävä päätyminen äitinsä riesaksi joutuvaksi työttömäksi apulaistarkastajaksi.

    Ja jos tv-sarja -palkintoja pitäisi jakaa puheen pitämisestä, niin kyllä Stellan Skarsgårdin Luthenin pari tsemppituokiota (erityisesti jaksossa 10) ansaitsevat yhden jos toisenkin. Laatua riittää niin moneen hahmoon, että hitaampaa heikottaa, Genevieve O'Reilly, Fiona Shaw, Rupert Vansittart, Ben "Patrick" Miles, Andy Serkis… 

    Andorin tunnelmaa vittaa myös voimallisesti sen tekijöiden päätös olla luottamatta liikaa tehosteisiin, konkreettiset lavasteet tekevät siitä todentuntuisemman, realistisemman. Mikä saattaa myös avittaa näyttelijöitä, joista monella on vahva teatteritausta. Mutinaa ja kuiskailua on merkittävästi vähemmän kuin edeltävissä saman maailman sarjoissa. Ja vaikka green screen ei ole joka hetki mukana menossa, kun on aika käyttää teitokoneita luomaan tunnelmaa, niin kyllä sein osa-alue on kunnossa. 

    Kapinan siemen on nyt kylvetty. Tiedämme toki miten asia etenee, mitä Cassianille tulee tapahtumaan, mutta hän onkin tavallaan sivuseikka. Millaista hintaa tässä vielä henkilökaarti joutuu maksamaan, sillä tuskin tästä kukaan selviää ilman naarmuja. Mikä on Luthenin kohtaloa? Miten Mon Mothma päätyy kapinakenraaliksi? Mitä tapahtuu junior-Patrickille? Onko Andorin toisen kaudenkin jaksojenkin alkutunnarit aina erilaisia? Eihän tätä malttaisi odottaa!

    Alhrothin Jussi onnistuu sanomaan Helsingin Sanomien arviossaan aika monta asiaa, jotka Andorin yhteydessä on asiallista tuoda esille. 

    IMG_0532

    Vaan malttia täytyy olla ja jos ei ole, niin rauhoitetaan kireyttä Apteekkarin joulumusteella. Apotekarnas Julmust on jälleen kerran länsinaapurimme tuotantoa. Tämä tuntuu kevyemmältä kuin Nygårdan, vähemmän makealta ja tuoksukin on laimeampi. Yllättävän kevyt tapaus, olematta sokeriton. 

     

  • Posted by Sari

    Jukka kyseli vienosti, olisiko tämä nyt sarja josta minä erityisesti haluaisin avata sanaisen arkkuni. Lähinnä varmaan siksi että edellisen kerran olen huutanut telkkarille yhtä raivopäissäni oli kun katselin YLE:n taitoluistelulähetyksiä. Minä siis vihasin Mahtisormuksia. Siis todella vihasin. Helppo selitys tietysti on, että Suomen Tolkien -seuran perustajajäsenenä Tolkien-purismini on sitä luokkaa että tällaista sovitusta ei vaan saa kurkusta alas. Kuten muualla jo mainostin, olin ekan jakson jälkeen niin tuohduksissani, että lähdin väärän koiran kanssa lenkille.

    Toimisiko tämä, jos ei olisi Tolkienista kuullutkaan? Ehkä? Jos en olisi ollut Tolkien-fani vuodesta 1979 lähtien, voisin hyvinkin pitää sitä vain keskinkertaisena fantasiahässäkkänä, jonka suurimmat ongelmat ovat puisevat hahmot, tarinan rytmitys ja täysin idioottimainen "mystery box" -rakenne. 

    Ja olihan siinä minustakin hyviä asioita: se näytti hyvältä ja sen visuaalinen ilme sulautui hienosti elokuvatrilogian ilmeeseen. Erityiset kiitokset täytyy antaa Númenorille joka näytti todella mainiolta, samoin Tuomiovuoren herääminen. Hahmoista tykkäsin kovasti Durinista ja hänen vaimostaan Disasta, joskin kääpiöt huumrin lähteenä on jo niin nähty. Elrondin isäsuhteen pohtiminen oli kanssa kiva lisä: isäni jätti perheensä pelastaakseen maailman ja nyt hän seilaa tähtenä taivaalla Silmaril otsallaan. Aiheuttaisi traumoja kelle vaan. Mutta siihen se sitten aika lailla jää.

    Olen toki tietoinen, että tuotantoyhtiöllä oli oikeudet vain Sormusten Herraan ja sen liitteisiin, mutta kaikki se kama joka sieltä löytyy olisi hyvinkin riittänyt tarinan rungoksi. Miksi Karvajalat eivät olisi voineet matkata, kuten TSH:n esipuheessa kerrotaan, yli Sumuvuorten Eriadoriin ja sieltä Kontuun sen sijaan, että häröilevät jossain Anduinin laaksossa? Miksi Galadriel ei voisi olla badass soturi sekä silti naimisissa että äiti, niin kuin liitteet kertovat? Miksi sarjan nimi on Mahtisormukset ja niiden takominen tulee kuin tyhjästä – kun joku kertoo mestariseppä Celebrimborille että metalleista voi tehdä seoksia.

    Lord-of-the-Rings-of-Power-Memes-8

    Ja OK, Sauronin nimi tähän aikaan – Annatar – on Silmarillionista, mutta tarina sormusten takomisesta löytyy sekä tekstistä että liitteistä, oisko sitä nyt oikeasti voinut hyödyntää ja kutsua Sauronia vaikka Bobiksi. Tai Halbardiksi. Miksi ihmeessä Gandalf on meteoriitin sisällä ja miksi hänellä on muistinmenetys?

    Ja mitä ihmettä Sauron tekee keskellä merta? Haltiat kuolee ilman Mithriliä? Kaikkiko, myös salohaltiat niin kuin whatshisface? Onko Karvajalat nyt mukavia joukkohaleja jakelevia hoppeleita, vai julmia nomadeja jotka jättävät vammautuneet tienvarteen? Kuka hemmetti tämä Adar on ja mikä ihme se miekkahässäkkä oli? Ei järjen häivää.  Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä taustatarina Silmarileista ja Fëanorin ja Noldorin lähdöstä maanpakoon on sössitty niin pahasti? Noldor eivät olleet mitään viattomia hyviksiä.

    Tuntuu siltä että tuottajat eivät edes yrittäneet ripustaa tarinaansa kehikkoon johon heillä oli oikeudet, vaan halusivat tehdä jotain ihan omaa JJ Abrams -juttuaan. Ja epäonnistuivat siinäkin pahasti. Että joo, oikeasti vihasin.