Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Category: Books

  • Posted by Sari

    The Importance of Being Earnest is one of those plays I know almost by heart – this blog is even named after a quotation. This is Wilde’s  most unsentimental, sharp and quotable comedy, and has the added poignancy that it was written and rehearsed in the middle of Wilde’s quarrel with marquis of Queensberry which eventually lead to his trial just few months after the premiere.

    This light and tight farce is the story of two Victorian batchelors, Algernon and Jack who both have created alter-egos for themselves to get to enjoy themselves without their families knowing. They also want to marry their sweethearths Gwendolyn and Cecily, efforts which are blocked by Gwendolyn’s formidable mother Lady Bracknell, and, of course, both objects of desire’s insistance of marrying only a man named Ernest.

    Professor Katherine Worth has said, that in this play ”it is vital for the actors seem unaware of the absurdity of what they do and say.” (Katherine Worth: Oscar Wilde, Macmillan, 1989). The dialogue is everything in this play, and Wilde’s famous bon mots must be given time to breathe. This production does not follow this suggestion. It not only exaggerates the dialogue, it also winks at the audience, and has a few  wholly fourth wall breaking moments. The muffins-scene ends with Jack yelling ”we’ve covered the scene change, just go!”

    It does work, up to a point, and I understand the reasoning why the production has gone to more pysical and farcical direction. First thing that does work well is lifting the queer context of the play to front and centre. Flamboyant cross-dressing Algernon gives bunburying a whole new meaning, and the the little perplexed and fond glances between Cecily and Gwendolen fit surprisingly well with the dialogue of their on-again, off-again friendship. I also appreciated the inclusion of physical want in the production, and found it interesting that it was the women who were depicted as sexual beings much more than men.

    What I thought was less succesful was the busyness of the production. The cast was always moving, getting up or down, changing chairs, running up or down the stage. Sometimes the tableaux formed this way were a nice reminder of the idea of the play being all surfaces and style and not substance, but I did find the busyness distracting. Same went with the bit shouty dialogue, especially from Jack and Gwendolen.

    I don’t think there is production of The Importance of Being Earnest ever staged, where Lady Bracknell does not steal the show. The West End transfer of this production has Stephen Fry playing the part to great acclaim, in this original National Theatre show the part is played by Sharon D Clarke. She dominates the state in her colourful dresses and hedgear and does deliver Lady Bracknell’s endless stream of witty oneliners with verve and wonderful Caribbean accent.

    Ncuti Gatwa as Alrgenon and Hugh Skinner as Jack were also good. It took Gatwa some time to get into the role, and as the more overtly queer of the pair, his sudden love for Cecily never seems quite sincere, but his confidence and deivery of the lines work very well. Skinner is the more earnest of the two, and he is all the time on the brink of falling apart. Sometimes it is a bit annoying, but there is payback in the end when he first asks Lady Bracknell ”I hate to seem inquisitive, but would you kindly inform me who I am?”, and then joyously accepts his new identity by introducing Algernon as his ”unfortunate brother” to everybody. He brings real emotion to this denouement.

    Ronke Adékọluẹ́jọ́’s Gwendolyn is refreshingly not prim and proper but lively and inquisitive, and Eliza Scanlen’s Cecily was suitably spoiled, and seemed sometimes to channel Queenie from Blackadder 2. Their scenes together were some of the best ones in the show.

    All in all, though it was more extravagant, artificial and aware of it self than I would prefer, it worked well as its own thing. And Wilde’s language always shines.

  • Posted by jukkahoo

    Älä tuomitse kirjaa kannen perusteella. Näin sanottiin.

    Vaan mikä on se peruste, jolla valitsemme lukemista? Onko se kirjailija, kuulopuhe, luettu/kuunneltu arvostelu, kiva kansikuva vai tekstinpätkä, joka vie mukanaan? Ehkä kaikkia näistä, jokaisella meistä on oma tapamme ja tyylimme lukea ja valita lukemisemme.

    Tähän olisi kiva laittaa muutama mukava kansikuva, jotka ovat saaneet allekirjoittaneen tarttumaan kirjaan vakavalla lukutarkoituksella, mutta jostain syystä Typepadissa on vika, joka ei suo kuvallisen materiaalin liittämistä postaukseen. Enemmän kuin tylsää, ehkä aiheellista siirtää koko blogi pois täältä. Mitenhän moinen siirtäminen onnistuisi? 

     

  • Posted by jukkahoo

    Mikä mahtaa olla sellainen arvostettu ja yleisesti erinomaisen laadukkaaksi nähty teos, joka voisi Tähtivaeltajapodcastin erehtymättömien juontajien mielestä olla yliarvostettu kirja? Aleksi nostaa esille China Miévillen Toiset (The City & the City), joka ei ole oma suosikkini herran tuotannosta, mutta hieno kirja joka tapauksessa. 

    Itse tuon framille George Orwellin Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four), joka ei klassikkostatuksestaan ja maineestaan huolimatta ole koskaan ollut niitä allekirjoittaneen elämän merkkiteoksia. 

    Ja sitten ihmettelen, miksi en ole erityinen dystopia-fani. Saanko jonkinlaisen jumalaisen johdatuksen, kun alan epäillä, että ehkä tässä on syy sille, miksi tuo lajityypille niin olennainen ja hyvin suosittu tapa kertoa asioita, ei ns. maistu pirtaan. Tästäkö se johtuu ja juontaa? Liekö isomman psykoanalyysin paikka?

  • Posted by jukkahoo

    56. Ihan kohtuullinen määre, johon pääsemiseen on toki tarvittu hieman modernin lääketieteen ihmeitä ja jonkinlaista itsesäilytysvaistoa. 

    Sen kunniaksi ostin itselleni taas kirjoja, koska tykkään tehdä niin ja Sarikaan ei liikoja aiheesta esitä kritiikkiä. Tämän kertaisen paketin sisältö koostui seuraavista kirjoista.

    Peace

    Eräskin australialainen kamu on kehunut Garry Disher -nimistä sanantaitajaa, joten kun kerran aina satunnaisesti rikoksen polulle eksyn, niin päätin koettaa, josko Outbackin tuppukylään karkotetun poliisin kertomuksessa olisi sitä jotain. Ilmeisestikin tunnelma, sanankäyttö ja jonkinlainen olennaisen australialainen mielenmaisema vetoaisi. 

    The Death of Sir Martin Malprelate

    Adam Roberts nyt vain on yksi mielenkiintoisimmista kirjailijoista, joiden teoksiin tartun yhä uudelleen ja uudelleen, joten hänen viimeisin on taas näitä pakkohankintoja. Ja onhan tuo viktoriaaninen aikakausi, erityisesti sen alkupuoli, sen verran kauhunsekaista fantasiaa, että. 

    Saevus Corax Captures the Castle

    "Se" itsestään selvä pakkohankinta on kuitenkin K. J. Parker, josta on tullut minulle David Gemmellin ja Chinan Miévillen seuraaja kirjailijana, jonka jokainen uusi teos hankitaan heti, eikä jäädä miettimään. Trilogiasta on tosiaan kyse ja kolmaskin osa on nyt ilmestynyt ja tilattu, joten eiköhän tässä alkuvuodesta aloiteta tutustuminen Saevuksen hieman arveluttavaan elinkeinoon – nimittäin kuolleiden sotilaiden ja taistelukenttien tyhjentämiseen kaikesta arvokaasta ja ehkä vähän vähemmänkin arvokkaasta. 

    Apteekkari Melchior ja Pilatuksen evankeliumi

    Tuo eteläisen naapurivaltiomme SF-maisteri Indrek Hargla näyttäisi kirjailevan näitä mainioita keskiaikaan ja näille maille sijoittuvia mysteereitä aika hyvällä tahdilla. Elokuviakin näyttäisi tulleen, mistähän niitä pääsisi näkemään? 

    Secret Teachings of a Comic Book Master: the Art of Alfredo Alcala

    Joskus vain täytyy ihailla kuvataidettakin. Yllättävän paljon tekstiä, osa jopa varsin mielenkiintoista, vaikka kokonaisuus ei nyt ihan niin innoittava ollutkaan. 

  • Posted by jukkahoo

    Tänään ollaankin sitten joululahjaideoiden parissa kevyellä otteella. 

    Joululahjaksi suosittelemme aina yhtä hauskaa sarjakuva-antologiajulkaisua Kylmä Metalli, jota Porin suunnasta toimitellaan ja tehdään. Aleksi nostaa jälleen kerran esille suosikkinsa Mark Lawrencen kirjan The Book that Wouldn't Burn, joka on kuulemma jotain aivan uutta ja erilaista kuin Kuningas Grimdarkin muu tuotanto. 

    Itse suosittelen kaikille Helsingin Science Fiction seuran jäsenyyttä ja aina yhtä jännää Tähtivaeltaja-lehteä! Niin ja tämän podcastin kuuntelemista, sehän on jopa ilmaista! Nostetaan vielä erikseen Snorri Kristjanssonin The Hidden Legion, joka kertoo niistä 17.legioonan sotilaista, jotka selvisivät Teutoburgin taistelusta ja muodostavat Legio Occultisin, salaperäisen yksikön, jota Vestan neitsyitten Mater Populi johtaa taistelussa Pimeyden ja muiden ikävien tasojen hirviöitä vastaan. 

    Snorrilta on aikaisemmin ilmestynyt (fantasia)trilogia viikingeistä. Swords of Good Men on Valhalla Sagan ensimmäinen osa ja antaa hyvän kuvan siitä, millainen kirjoittaja Snorri on. Kuten Mark Lawrence arvostelussaan sanoo: "en oikein osaa sanoa, onko tämä hyvä kirja vai ei, ja miksi, mutta jotain selittämätöntä tässä on, joka saa minut pitämään siitä". Aika villi tapa vaihtaa kertojaääntä kesken kappaletta, jopa vähemmän kaoottisessa kohtauksissakin. Taistelun tiimellys ei ole koskaan ollut näin "aitoa". 

    Snorri vaihtoi sitten hieman astetta vielä vähemmän fantastiseen, Kin, ensimmäinen Helga Finnsdottirin tarina, kuvaa yksinäisen viikinkiasutuksen melko dramaattista perhetapaamista, ja tapahtuneen murhan(murhien) selvittelyä. Yllättävän viihdyttävä whodunnit, jossa aika rauhallisesti ja vähäeleisesti "tutkitaan" murhaa, jonka on täytynyt tehdä joku perheen jäsenistä, jotka ovat kokoontuneet yhteen. Klassisia särkyneen perheen, jolla voimakas patriarkka isänä ja erilailla ongelmallisia lapsia ja näiden puolisot. Kaiken ulkopuolella sitten päähenkilömme Helga, joka ratkoo tapahtunutta. Näitä kirjoja tuli toinenkin romaani Council sekä pienoisromaani Blood Toll. Ilmeisesti kuitenkin myynti ei ollut riittävä jatkamaan sarjaa. Saa nähdä miten The Blood Dawn -trilogian käy, ainakin pitch on taas oivallinen.

    Ylimääräisenä viikinkeihin liittyvänä asiana nostan vielä esille Nathan Hawken Gallow-trilogian, vähemmän yllättäen myös hyvin hurmeisen kirjasarjan, jossa päähenkilö Gallow on entinen "haaraparta", mutta vaihtanut elon rauhallisempaan työhön seppänä. Eihän tästä seikkailuviihdettä saa, joten kirves käteen ja kohti vieraita maita, hoi! Hyvin gemmeliaaninen kertomus pätevästä taistelijasta, joka ei ole sankari, ehkei edes antisankarikaan, vaan jotain sieltä välimaastosta. Varsin grim ja gritty, enimmäkseen "historiallinen" vaikka mitään paikallistettavaa ei mainita nimeltä, ja fantasiaelementtejä on ehkä enemmän lukijan mielikuvituksessa kuin itse kertomuksessa. 

    Eriomainen esimerkki kirjasta, jonka hankintaan visuaalinen ulkomuoto oli enemmän kuin vaikuttamassa. Ensimmäisessä painoksessa ei kirjojen kannessa ole kuin reipashenkinen maalaus. Hawke on muuten Stephen Deasin salanimi.

  • Posted by jukkahoo

    Mitä, eikö se Sisättö löydä kotiinsa? Ja nyt hän haluaa jutella Arthurista. Sehän käy. 

    Tämän tarinoinnin innoitti siis Nicholas J Highamin muutaman vuoden takainen kirja King Arthur, joka käy aika kattavasti ja kiinnostavasti läpi historiankirjoituksen ja muiden tietolähteiden avulla Arthurin taustaa ja todellista olemusta. Oliko hän oikea historiallinen henkilö 5.vuosisadata vai keskiajan bardien ja balledeerien sepitelmä? 

    Vaan mikähän se lienee se paras Arthur-filmatisointi? Tästä oli viime Finnconin iltabileiden terassikeskustelussa pitkä palaveri ja ihan tarkkaa mielipidettä ei saatu muodostettua, mutta mikään elokuvallinen luomus ei saanut varauksetonta suosiota. Boormanin Excaliburilla on omat kannattajansa, joihin ehkä itsekin lukeudun, kukaan ei ole erityisen otettu Guy Ritchien tai Antoine Fuquan Arthur-versioista, eikä Dev Patelin Gawainina tähdittävä The Green Knightkaan kaikkia ollut liikuttanut myönteisesti. 

    Disneyn Miekka kivessä on tietenkin oiva, mutta piirretty. Itse kallistun, kaikesta huolimatta, ja ehkä oikeastaan juurikin siitä syystä, Monty Pythonin Pyhän Graalin puolelle. Suomeksi taitaa virallinen nimi olla hulvatonMonty Pythonin hullu maailma. 

    Mainitse pari kirjaa: Gillian Bradshaw'n Island of Ghosts, joka kertoo siis sarmatialaisista ratsumiehistä ja heidän väliportaan johtajasta, joka on tuossa Highaminkin kirjassa tutkittu ja kevyeksi havaittu Arthur-kopio. Hyvä historiallinen romaani, joka pitää otteessaan ja kertoo kelpo tarinan näistä hieman tuntemattomammista legioonalaisista ja heidän taustoistaan. Bradshawiin pitäisi tutustua enemmänkin. Muistelisin lukeneeni Hawk in Mayn joskus nuorempana ja sitten sekoittaneeni sen Mary Gentlen Hawk in Silveriin. Render unto Caesar löytyy hyllystä, joten se voisi olla vuorossa jossain välissä. 

    Mainituksi tulee myös Bernard Cornwallin mainio Arthur-versio Talvikuningas, jonka jatko-osia olemme turhaan odottaneet suomeksi, sekä Alfred Duggan, jonka historiallisia romaaneita voi ja pitää suositella kaikille, ei vähiten Little Emperors -teosta, joka on todella oivallinen tarina siitä hieman hämärämmästä ajanjaksosta, josta Arthur-myytti juontaa olemassaolonsa löytyvän.

    Dugganilta kehaisen vielä Three's Companya, jossa käydään läpi Oktavianuksen ja Markus Antoniuksen välien selvittelyä, triumviraatin kolmannen jäsenen, historian hämärään jääneen Aemilius Lepiduksen kautta. Ja pakko mainita myös Elephants and Castles, joka on näitä "Mitä sitten tapahtui?-kirjoja, joka kertoo Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen yhden hänen kenraalinsa tarinan tapahtuman jälkeen. Demetrius on itse asiassa Antigonoksen (josta Jukka M. Heikkilä muuten on kirjoittanut varsin hyvän romaanin: Antigonos, jumalten poika) poika, joka avustaa isänsä Makedonian basileukseksi ja kun tämä kuolee, nousee itse hallitsijaksi.

     

  • Posted by jukkahoo

    Päivän epistola pitää sisällään asiaa niin sienistä kuin myös aivan erityisesti koirista. Mukavan kokoisiksi pureskeltuina palasina. Tohtori Raevaara on edelleen Tähtivaeltaja-pankin kassaholvissa lukemassa Aleksi Robin Cook -kokoelmaa, joka ei ole tosin massiivinen, joten pian taitaa olla aika vaihtaa kirjailijaa. Tess Gerritsen vai Dean R, Koontz? Molempi pahempi. 

    Ja Porthos on tietenkin beagle (ta-va-taan biigel).

  • Posted by jukkahoo
     
    Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterin luukku numero kolmetoista ei ole mikään epäonnenluukku, vaan täyttä tykitystä! 
     
    Nostin esille tosiaan varsin hauskan vaihtoehtoisen historiallisen sf-kirjan, jossa se poikkeamakohta on aika lailla erikoisin eli protagonistiemme ymmärtämä tiede onkin ptolemiaanis-aristoteliaanista. Maapallo on kaikkeuden keskipiste ja fysiikan lait noudattavat antiikin ajan ajatuksia eli kaikki koostuu neljästä elementistä ja taivaankansi on täynnä kiinteitä tähtiä, vaan mitäpä sitten, kun törmäämme kiinalaisiin, joiden tiede onkin heidän perinteiden mukaista Xi-virtausta, viidellä elementillä! Kirjailija on siis Richard Garfinkle ja teoksen nimi Celestial Matters. 
     
    Vesa nostaa esille eilen esille Edwin Christiansonin teoksen Vahvemman oikeudella: kapteeniluutnantti von Wilden muistoja sodasta 1920–1921 jonka ansiokas pienkustantamo Nysalor julkaisi 2020. 
     
    Adam Robertsin kirja, josta Aleksi puhuu, on tietenkin nimeltään Polystom. Hieno kirja, jossa tosiaan lennetään ilmakehässä ihan Kuuhun saakka. Ison konseptin teos, joka on mielenkiintoinen kolmen pienoisromaanin yhdistelmä rakkaus-, murha- ja kummituskertomuksia, jos kohta kärsii Adamin alkupään teosten keskeisestä ongelmasta eli siitä että konsepti on täysi kymppi, ellei peräti yksitoista, mutta tarina ja henkilöhahmot eivät aivan saman veroista mielikuvituksen lentoa. 
  • Posted by jukkahoo
     
    Lisää Vesaa! Näin se on nähtävä ja Vesalla riittää tietoa ja puhetta, mutta kalenteriluukku ei voi olla parituntinen, vaikka niin me haluaisimme -  toivon mukaan myöskin te(?). Eilen olimme maalla ja merellä, joten on selvää, että tänään matkaa tehdään ilmaan! Ja aavikolle! Tai ainakin avaruuteen. Iskee sen tuhannen volttia. 

    Blogipostaus voi toki olla vaikka kuinka pitkä. Tai lyhyt
  • Posted by jukkahoo
     
    Tämän päivän erikoisvieraana Tähtivaeltajapodcastin joulukalenterissa on mies Suuresta Tölkkimaailmasta, Vesa Sisättö! Luvassa on anekdootteja ja asiantuntevaa keskustelua suomalaisen tieteiskirjallisuuden historiasta ja aivan erityisesti höyryllä kulkevista vempaimista eli insinööri-scifiä kaikille kansalaisille. Toot toot!
     
    Ja se on toki Peukaloinen suomeksi, se Nils Holgersson, joka niiden hanhien kera maailmalla matkusti. Hieno knoppi ja serendipeettinen yhtymäkohta luukun aiempaan kerrontaan on tietenkin…. Juhani Aho! Joka suomensi kirjan Selma Lagerbladin käsikirjoituksesta, jota tämä sitten myöhemmin muokkasi, joten itse asiassa Peukaloisten retken alkuperäinen käännös on ainutlaatuinen versio tästä klassisesta lastenkirjasta.