Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Designed with WordPress

  • Babacar

    by

    ,

    Posted by jukkahoo

    Joskus internetissä pyöriminen tarjoilee yllätyksiä, joista on iloa pidemmäksikin aikaa. Uuden musiikin löytäminen on useimmiten tällaista. 

    Tähän ikään ehdittyäni olen jo aika lailla löytänyt omat suosikkini, joiden musiikkia tulee kuunnelleeksi silloin, kun haluaa tuttua ja turvallista musiikkia kuullakseen, Sitten on niitä hetkiä, kun ottaa riskin ja kuuntelee radiota (erittäin harvoin, jos koskaan), suosittelulistaa musiikkipalveluista (satunnaisesti) tai jostain sosiaalisen median tai mainoksen kautta eteen iskeytynyttä linkkiä. 

    Jälkimmäisestä paras esimerkki on noin kahdentoista vuoden takaa, kun menin Facebook-mainoksen takia Youtubeen katselemaan ja kuuntelemaan Hurts-yhtyeen Better Than Love. Ällistyttävän onnistunut 80-lukua päivittävä pop-biisi, jonka video oli outo, häiritsevä ja antoi yhtyeestä melko omintakeisen kuvan. Hurtsin ensimmäinen albumi on hieno, useammankin upean kappaleen kokonaisuus, jota seurasi pari varsin kelvokasta levyä. Ihan viime vuoden tuotantoa en ole seurannut, ehkä pitäisi kokeilla onko taika tallella.

    En muista, miten tai mistä opin (We Are) Performancen olemassaolon. Joku linkki tai maininta, joka tapauksessa merkittävästi tapahtuneen jälkeen, sillä he julkaisivat esikoisensa on 2007. Loistavan melankolinen, rytmikäs syntsaputputus, joka Hurtsin tavoin teki ajankohtaansa päivitettyä 80-luvun oloista musiikkia. Live a Little lienee suosikkini heiltä. Videolla bändin kitaristi ja kosketinsoittaja. 

    Sosiaalinen media on tarjonnut hyviä suosituksia, kuten islannin iki-ihanat noidat Kaelan Miklan, jonka konsertti Helsingissä alkuvuodesta oli erinomaisen onnistunut kokemus. Olisivat tulossa ensi vuonna takaisin, mutta liput myytiin sn. välittömästi. Tosin suurin syyllinen tuohon lienee keikan pääesiintyjä, comeback-kid Ville Valo. Jään odottelemaan tulevia, pääesiintymisiä, jossa voi taas kokea jotain omintakeista ja erilaista. 

    Youtube ja Spotify osuvat satunnaisesti aika hyvin kohdalle, mutta tosiasiassa niitä ohilaukauksia sattuu merkittävästi enemmän. Yhtä Heilungia tai Otykenia kohden tulee aivan liian monta kalpeaa kopiota, 4Minutesta tai f(x):sta nyt puhumattakaan.

    Kirjoittelin tämän ilman suurempaa ajatusta, lähinnä koska löysin kivalta vaikuttavan yhtyeen, jonka ainoan levyn tässä kirjoittelun ohessa menin ja kuuntelin. Kyseessä on otsikon mukaisesti Babacar, jossa oli mukana pari Precensen jäsentä, The Curen ex-rumpali Boris Williams ja hänen sen hetkinen tyttöystävänsä, Shelleyan Orphanin Caroline Crawley. Törmäsin Babacariin sattumalta, jonkun The Cureen liittyvän artiklan kautta, jossa oli puhetta bändin todellisen kulta-ajan (Head on the Doorista Disintegrationiin) ja siitä, kuinka paljon siihen vaikutti herra Williams.

    Todennäköisesti melko lailla, sillä onhan kyseessä todellinen kapulakeisari, jonka soitannassa on sellaista lentoa ja keveyttä yhdistettynä tiukkaan komppiin ja maukkaisiin tomtomeihin. Ei turhaa elvistelyä tai sooloilua, vaan timanttista osaamista biisien parhaaksi. 

    Valitettavasti Babacarin saman niminen albumi ei ole aivan ensi kuuleman veroinen kokonaisuus. Tree on toimiva kappale ja sama herkkä, melodinen popahtelu kantaa melo pitkälle, mutta loppua kohden levy vain valahtaa liian kepeiden balladin-omaisten kappaleiden jatkumoksi. Crawley oli muuten myös yksi This Mortal Coilin lukemattomista solisteista, kuten mm. Elizabeth Fraser tai Lisa Gerrard.

    Tässä on hieman sama ongelma kuin niin monen 4AD-kombon kanssa. Hienoa visuaalisuutta, komeita äänivalleja, draamaa ja hylhää tunnelmaa, mutta lopulta, aika vähän oikeasti toimivaa poppia, kun siitä tässä kuitenkin loppupeleissä musiikissa on kyse, oli se sitten vaikka kuinka taiteellista tahansa. Ja nyt ei kannata whataboutata David Sylviania, mies on nero piste

    Pop vaatii jotain… sellaista kuin esimerkiksi Julie Pietrin Ève lève toi parhaimmillaan tarjoaa. Voici! Millehän biisille tässä tarjotaan kohtuullisen tunnistettavaa homagea? 

  • Kesken

    by

    , , , ,

    Posted by jukkahoo

    Kalenteri valmistui, kuta kuinkin niin kuin pitikin. Pari kertaa oli hieman hakemista, muutama teksti ei ole erityisen elähdyttävä, mutta olennaista on, että tekstiä syntyi ja suurimpaan osaan olen tyytyväinen. Tekstien muoto lähti heti alusta laukalle, eikä oikein osunut Sarin aikatauluihin tai tyyliin, joten häneltä tuli tällä kertaa vain muutama, mutta sitäkin asiallisempi teksti.

    Ajattelin ajatuksen jatkaa harhailemista ja katsoa, josko vaikka saisin mutinoitua ensi vuoden puolella jotain suurin piirtein viikon välein. Jos menee liian kiireiseksi, niin kahden viikon, tai kuukauden. Katsotaan miten käy.

    Tämän vuoden puolella muutama huomio ns. keskeneräisistä sarjoista. Lyhyesti tai hieman pidemmin. 

    HBO:lla on pari keskeneräistä sarjaa, joista Stargirl enemmän kuin todennäköisesti myös jää kesken. Luulen arvaavani mihin ollaan menossa, enkä oikeasti ole kiinnostunut sarjakuvamaisesta teinisupersankarimeiningistä. Titans oli parempi ja minun olisi pitänyt lopettaa kesken toisen kauden, kun homma ei enää ollut ensimmäisen kauden jännitteen mukainen. Stargirl on vain lapsekas ja henkilöhahmot kiinnostamattomia.

    Doom Patrolin kolmas kausi täytyy aloittaa jossain vaiheessa. Garcia! on ensimmäisen jakson perusteella espanjalaista agenttikimaraa parhaasta päästä, jossa Francon aikana syväjäädytetty agentti herää tämän päivän maailmaan, jatkamaan kesken jäänyttä tehtäväänsä. Hilarity ensues, kun Garcia! on 60 vuotta väärässä ajassa, joka on merkittävästi erilainen kuin se vanha. Onnistunutta huumoria, hyvää toimintaa ja "Jaime Vinculo" on todella hyvä karaktääri. Ja jos Belascoarán on jäänyt näkemättä, niin tuo erhe kannattaa korjata muy rapido. Marginaalisesti genre-elementtejä (hieman maagista realismia), mutta hyvää 70-luvun kuvaa Mexico Cityn alamaailmasta ja yksityisetsivä nimeltään Hector Belascoaran Shayne. 

    Disneyn ongelma on, että aivan liian moni sen uusista sarjoista on… aika turhakkeita. Katsottavia, mutta ihan vaan karkkina, sisältönä kevyttä.  Suurin osa Marvelia ja Tähtien Sotaa osuu tähän kategoriaan kiusallisen kovaa (ahem, Andor on niin eri tason sarja).

    Niin kuin esimerkiksi Willow, joka on ihan yhtä hyvä kuin elokuva-versionsa, siis ihan kiva, mutta onhan se tyhmä. Seuraa setäilyvaroitus! Henkilöt onnistuvat olemaan välillä raivostuttavia, juurikin sillä lapsellisella teinitavalla, jota ei vanha setä jaksa. Aion kuitenkin katsoa loppuun, on se kuitenkin ihan kiva. Sen sijaan National Treasure: Edge of History. Sanotaanko niin, että olin aivan myyty parin ensimmäisen minuutin kohdalla, kun historiankirjoitus laitettiin ihan uusiksi Uuden mantereen osalta. Jatko ei ollut sitten aivan niin nerokasta vaihtoehtohistoriaa, mutta ihan kivaa silti.

    Ensimmäinen National Treasure oli erittäin hyvä action pläjäys, ehkä Nic Cagen viimeinen hyvä iso elokuva. Hauskaa salaliittoilua ja vapaamuurareita, toimintaa ja huumoria. Oikeinkin jees. Jatko-osa oli OK, mutta liikaa kaikkea, huonompaa huumoria ja kurjemmat konnat. Vuosia ja taas vuosia myöhemmin tehty tv-sarja ei juurikaan liity aiempiin osiin, mitä nyt meillä on vapaamuurarit ja Harvey Keitel muutaman minuutin ajan. Mutta isompi ongelma on se, että vaikka tässä on todella hyvää matskua, dialogia ja raikasta näyttelemistä (rouva Douglas on liekeissä), niin homma näyttää tehdyn aika pienellä budjetilla ja tarina ei vie muassaan. Disneyn kunkku on Old Man, Jeff Bridgesin karismalla täydellistetty ex-palkkasoturi pakotetaan ottamaan valtiovallalta senkka nenästä. Ja John Lithgow on aivan liekeissä vastapelurina/ex-pomona. 

    Ja sitten on The Boysin kolmas kausi, Peripheral, ja kas, Jack Ryanin kolmas kausi on laskeutunut. Augh, ja Witcherin Blood Origin. Onhan näitä ja lisää vain tulee. 

  • 25. Kelmit sankarit

    by

    , ,

    Posted by jukkahoo

    En ole koskaan jaksanut katsoa Peaky Blindersia. Olen jotenkin kyllästynyt mafia/rikos-juttuihin, joissa näkökulma on rikollisten, en "päässyt" myöskään sisälle Sopranoksiin, eikä Breaking Bad tai Better Call Saul innostaneet minua seuraamaan näitä palkittuja sarjoja.

    Siksi en varsinaisesti ollut mitenkään otettu siitä, että Peaky Blindersin luoja Steven Knightin uutta sarjaa S.A.S. Rogue Heroesia mainostettiin herran aiemman menestyssarjan kustannuksella, mutta trailerin nähtyäni olin aika myyty.  Ei siksi, että Rogue Heroes olisi vaikuttanut mitenkään ainutlaatuiselta tai älyllisesti mielikuvitukselliselta, trailerin perusteella vaikutti siltä että tässä olisi todella testosteronia sykkivä, huumorilla maustettu kuvaus toisen maailmansodan aavikkotaisteluista. Ikään kuin jonkinlainen Band of Bro's. 

    Ja kyllähän tämä aika lailla sitä sitten onkin. Ei millään tavalla Band of Brothersin historiallisesti yksityiskohtainen ja uskollinen tarinan henkilöhahmojen kertomuksille ja haastatteluille, ja juuri niin puhtoinen kuin mikään voi olla kun se on amerikkalaisten tekemänä tarina amerikkalaista sankareista. Rogue Heroes on Guy Ritchie -henkinen rankat kaverit käyvät sotaa -kertomus. Se kertoo Special Air Servicen perustamistarinan, joka on kuin suoraan jostain pulpahtavasta Tosi Miesten sotapokkarista, mutta on kuta kuinkin kohtauksesta toiseen historiallisesti akkuraatti. 

    Se pohjaa Ben McIntyren kirjoittamaan saman nimiseen kirjaan ja kertoo S.A.S.:n alkuhistorian, sen ensimmäisistä kuukausista ja vuosista, jolloin osasto perustettiin; ensin valheena, sitten epävirallisena joukkoyksikkönä ja lopulta itsenäisenä osastona. Nuo ensimmäiset vuodet ovat aika lailla uskomattomia ja erilaiset todellisen historian muokkauksetkin ovat lähinnä tarinaa virtaviivaistavia, sillä kaikki sotatoimet ovat todellisia. Kuten sarjan tagline kuuluu: “Based on a true story, the events depicted which seem most unbelievable… are mostly true”. Tästä kaikesta syntyy vauhdikas, viihdyttävä ja toiminnantäyteinen kuuden noin tunnin jakson kattava kokonaisuus, joka jättää nälän (janon?) nähdä tätä lisää. 

    Joukko-osaston perustajat Stirling, Lewes ja Mayne keräsivät kokoon sääntöjä rikkovia sotilaita, kirjoittamaan säännöt uusiksi. Hieman samalla tavalla Knight ja muu työryhmä sekoittaa historiaa, totta ja tarua, anakronismeja, AC/DC:n (ja Stranglersin, Motörheadin jne) musiikkia enemmän kuin laki sallii. Joku on sanonut, että Rogue Heroes on kuin yhdistäisi "Tarantinon Inglorious Bastardsin Hellerin Mitäs me sotasankarien kanssa". En välttämättä sanoisi ihan noin, mutta se on aika hyvä elevator pitch sarjalle. 

    Jonkinlainen päähenkilö luutnantti David Stirling on Sex Educationista tuttu Connor Swindells, jonka toiminta mahdollistaa joukko-osaston muodostamisen. Kenraali-isänsä varjossa oleva nuori, alkoholisoitunut ja melko hankala upseeri, jolle säännöt olivat jonkinlainen ohjeistus enemmän kuin noudatettava asia. S.A.S.:n varsinainen organisoija oli luutnantti Lewes, jonka esittäjä Alfie Allen on tuttu GoT:sta ja huolehtii traagisen henkilöhahmonsa roolin kunnialla, mutta sarjan varsinainen kruununkorkki on kyllä Jack O'Connellin räjähdysherkkä Paddy Mayne. Yleensä luotettava, mutta aina ärsyttävä Dominic West on aivan mahtava brittien vakoojakunkkuna ja hieman pakollinen naishahmo on sitten sitä vaihtoehtoista historiaa, mutta Sofia Boutella on kyllä mainio Ranskan tiedustelupalvelun johtajana ja Stirlingin lemmen kohteena.

    Tarinan edetessä siihen tulee lisää pieniä roolituksia, jotka eivät nouse merkittäviksi, mutta tuovat kokonaisuuteen lihaa luiden päälle. Pääosassa ovat kuitenkin S.A.S.:n tekemät iskut Saksan ja Italian tukikohtiin Pohjois-Afrikassa ja Välimerellä. Saksalaiset jäävät täysin statisteiksi (mitä nyt pari muukalaislegioonalaista) ja heidän osansa on olla lähinnä Vihollinen, jota tulee tappaa. Tästä huolimatta käsikirjoittajat saavat akselivaltojen edustajista esiin aihioita, jotka mahdollistavat S.A.S.:n sotilaiden inhimillistäminen, kaiken sen uhon ja pullistelevan miesenergian alta. 

    Tämä on yllättävän hyvä sotasarja, jotain sellaista jota ehkä David Gemmell olisi kirjoittanut, jos hänelle olisi annettu aikaa kirjoittaa enemmän ja häntä olisi kiinnostanut toinen maailmansota. Tai sitten hän olisi siirtänyt kertomuksen Drenaihin ja meillä olisi käsissämme fantasiaskirjallisuuden klassiko. Aijai. 

  • 24. Dark is Rising

    by

    ,

    Posted by Sari

    Jouluja! Tästä joulukalenterin luukusta löytyy vähän toisenlainen tuotos. Kyseessä on ensinäkin kuunnelmasarja, ei TV-sarja ja tätä kirjoitettaessa se on vielä kesken. Hyvin ehtii mukaan kuuntelemalla talvipäivänseisauksesta alkavat jo tulleet jaksot. Kyseessä on siis Susan Cooperin klassikkokirjaan Pimeä Nousee (Dark is Rising) perustuva BBC:n tuottama kuunnelma. Olen aiemmin puhunut kirjasta Scifihaastejoulukalenterissani pari vuotta taaksepäin täällä. 

    Pimeä nousee -sarja oli yksi lapsuuteni keskeisiä lukukokemuksia ja se ei ole menettänyt viehätystään aikuisiälläkään. Jokunen vuosi sitten osallistuin Twitterissä lukupiiriin joka luki kirjan talvipäivän seisauksen ja loppiaisen välillä, aina sen pätkän joka tapahtui sinä nimenomaisena päivänä. BBC:n kuunnelma/podcast käyttää suurinpiirtein samaa ideaa: se alkoi talvipäivän seisauksena ja kestää 12 jaksoa. Tänään BBC Sound -palveluun on siis ilmestynyt kuusi jaksoa. Tämä ei ole ehkä yllättävää sillä toinen käsikirjoittajista on Twitter-lukupiirin aloittaja, kirjoittaja Robert MacFarlane (tehkää itsellenne palvelus ja lukekaa Mountains of the Mind)

    Kuunnelma vaikuttaa tähän mennessä vallan mainiolta. Kolmannessa persoonassa Willin näkökulmaan rajoittuvan kerronnan muuttaminen kuunnelmaksi ei ole helppoa – liian paljon Willin sisäistä monologia kuvailemassa tapahtumia tekisi tarinasta junnaavan, mutta tähän asti ainakin kässäri on löytänyt hyvän tasapainon. Kuunnelman äänimaisema on myös kiinnostava. Se on osin äänitetty binauraalisesti, eli kahdella mikillä niin, että kuulokkeilla kuunnellessa tuntuu kuin olisi samassa tilassa esiintyjien kanssa. MacFarlane kuvaa Cooperin kirjasarjaa sanalla eerie, jolle en ole löytänyt ihan hyvää käännöstä (pelottava, outo, aavemainen), ja tämän tunnelman on kuunnelma hienosti onnistunut vangitsemaan.

     

     

  • 23. Mitä me teemme Aotearoalla

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Kun Aotearoan (so. uusiseelantilaisen) spekulatiivisen fiktion historia tullaan joskus kirjoittamaan, sen olennaisimmat osat liittyvät  elokuviin Quiet Earth ja Black Sheep sekä kaikkeen mitä Peter Jackson teki; tv-sarjoihin The Tribe ja Almighty Johnsons; sekä pariin kirjailijaan, joista olennaisimmat lienevät… Philip Mann; ja tietenkin Taika Waititiin. 

    Waititiin liitetään usein hyvästä syystä niin Rhys Darby kuin Jemaine Clement, joiden kanssa hän on tehnyt yhteistyötä enemmänkin. kuten Flight of the Conchords, What We Do in the Shadows ja Our Flag Means Death. Hän vaikuttaisi omaavan jonkun tunnin vuorokaudessa enemmän kuin niitä fysiikan laien mukaan on, koska hänen tuotantonsa parina viime vuonna on ollut varsin huomattava. Tämän lisäksi pariin seuraavaan vuoteen luvassa pitäisi olla niin Airan näytelty versio, What We Do In the Shadowsin jatko-osa We're Wolves*, uusi Flash Gordon ja Jodorowskyn Incal, sekä iso kasa eri tv-sarjoja (ml. Jali ja suklaatehdas).

    Mutta palataan siihen What We Do in the Shadowsiin. Se on nerokas erinäisiä seiniä rikkova kertomus suburbaaneista vampyyreitä Wellingtonissa, joiden elämää (öh, elävää kuolemaa?) seuraa dokumenttia tekevä kameraryhmä. Samaan aikaan vaivaantuneisuudesta, tyhmistä vitseistä ja vampyyrien stereotypioita rikkovista kohtauksista huumorinsa ammentava mokumentti on sitä hiljaista huumoria, joka ei välttämättä aiheuta valtavia naurukohtauksia vaan pitää katsojan jatkuvassa hyväntuulisuuden, ihmetyksen ja onnellisuuden olotilassa. 

    Koska kyseessä oli neronleimaus, sillä päätettiin rahastaa ja tehdä tv-sarja. Tai siis, kaksi tv-sarjaa. Ensiksi tuli Wellington Paranormal, joka seuraa kahden, sanotaanko jonkin verran omintakeisen poliisikonstaapelin eloa hirviöitä vilisevässä Wellingtonissa. Konstaapelit Minogue ja O'Leary kohtaavat puolen tunnin jaksoissa niin alieneita kuin demoneja, vampyyreitä (kuten mokumentissa) ja ihmissusia, sekä kaikenkarvaisia ja oloisia muita roikaleita.

    Vitsi on koko lailla sama, mutta sarjalla on kadehdittava kyky löytää peruspremissistään uusia kierroksia sitä mukaa, kun tilanteet käyvät jo ihan kiertoradalla. Kaksikon esihenkilö, kersantti Ruawai Maaka, tuo sarjaan ilahduttavan vastakkaisen näkökulman perinteisestä poliisijohtajasta, hän kun uskoo aika lailla kaikkeen syylliseksi jotain yliluonnollista. Ja on siis tietenkin aina oikeassa. 

    Neljä kautta tätä olisi jo itsessään aikamoinen läjä toisteista komiikkaa, mutta varsinaisten kausien lisäksi Wellington Paranormalin avulla on aotearoalaisia opastettu COVIDin suhteen sekä poliisin rekrytointikampanjassa että näiden kansallisessa turvallisuuskampanjassa. Vaikka suosittelisin olemaan katsomatta sarjaa ihan yhteen menoon, se kestää bingaamista yllättävän pitkiä pätkiä.

    Kuten myös varsinaisen elokuvan oloinen saman niminen tv-sarja What We Do in the Shadows. Tapahtumapaikka tosin on siirtynyt Long Islandille, New Yorkiin, vampyyrit ovat vaihtuneet (kuten esittäjätkin), mutta muuten ollaan aika lailla samoilla linjoilla ja maailmassa. Sarja ehtii kausiensa mittaan laajentamaan tätä ympäristöä melkoisesti, tuomalla vampyyrien maailmankonsiilin ja erilaiset vampyyrit kiinteämmin osaksi kaikkea.

    Siinä missä mokumentti lähestyi huumoria tekemättä itsestään erityistä numeroa, on sarja huomattavasti perinteisemmän komedian oloisempi, vaikka edelleen varsin kummainen. Päähenkilöt ovat nerokkaita, erityisesti Nandor the Relentless, joka hubristisessa paatoksessaan on riemukas henkilöhahmo. Guillermo de la Cruzin familiaari asettaa vampyyrit omaan lokeroonsa, niin ihmisyydellään (ja kaipuullaan tulla vampyyriksi), mutta myös siitä syystä, että hän on suoraan alenevassa polvessa Van Helsingin jälkeläinen. Mutta vaikka itse ehkä lumoudun eniten Nandorista, niin kyllä sekä Laszlo, Nadja että Colin Robinson ovat niin erinomaisia hahmoja kuin heidän näyttelijänsä luovia neroja. 

    Sarjaa on nyt tullut neljä kautta ja sillä on sopimus kahdesta seuraavastakin. Ehkä itselleni viimeisin kausi ei ollut enää samaa villiä ilotulitusta ja neroutta kuin kolme edellistä, vaikka se edelleen on hauskempi kuin 95% siitä, mitä komediaksi näinä päivinä kutsutaan. Viidennelle kaudelle sopisi suorittaa kohtuullisen isohko remontti, jotta sarjan tenho ja tuoreus säilyisivät. En tosin löisi moisen muutoksen puolesta vetoa. Sarjassa on myös esiintynyt vuosien aikana jokunen kohtuullisen iso tähti ja mielenkiintoinen vieras, aina Dave Bautistasta Tilda Swintoniin, Wesley Snipesista Mark Hamilliin ja Scott Bakulaan. 

    Lienee sanomattakin selvää, että suosittelen näitä molempia sarjoja ankarasti, löytyvät HBO:lta (niin kauan kuin sieltä ylipäänsä vielä jotain löytyy…). Suosittelen myös The Almighty Johnsonsia, mutta sen käsiin saaminen onkin sitten suoratoistopalveluiden ulkopuolista hommaa, tallenteita voi ostaa ns. hyvään hintaan interwebseistä. Sarjan perusidea on yksinkertainen, vanhat skandinaavisten saagojen jumalat ovat löytäneet uuden kodin Aotearoalta ja kun aika on, heidän voimansa heräävät eloon. Draamaa aikaansaavat tietenkin miesjumaluuksia vastaan taistelevat naisjumalat, ja tietenkin Loki, sekä mukaan myöhemmässä vaiheessa ilmaantuvat paikalliset maori-jumaluudet. Hauska, hieman kotikutoisempi fantasiasarja, jonka näyttelijäkaarti koostuu enimmäkseen Aotearoan ulkopuolisille katsojille tuntemattomista kasvoista, mitä nyt runouden ja kaunopuheisuuden jumala Bragia esittää Hobitti-elokuvista tuttu kääpiö Fili (Dean O'Gorman).

    • Kyseessä on ilmeisimminkin sisäpiirin vitsi, elokuvaa on "tehty" jo toistakymmentä vuotta, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi eli lähinnä kyse on kaverusten sisäpiirin vitsistä, jolla pidetään yllä fanipoikien unelmaa. Tai sitten sen ensi-ilta on ensi vuonna. 

     

  • 22. Ihmeitä

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Marvelin ja Tähtien Sodan tv-sarjojen välillä on tiettyä synergiaa, mitä ei voine välttää, kun ollaan samalla suoratoistoalustalla ja saman megalomaanisen konglomeraatin osasia. Siinä missä Tähtien Sodan sarjat ovat olleet joko kyynistä fanserviceä tai sitten liki nerouden multihuippua, on Marvelilla menty hieman sinne tänne. 

    Siinä missä joku Wandavision oli todella nokkelaa ja hauskalla tavalla neljättä seinää murtavaa pastissia, kunnes se meni hieman turhankin vakavaksi MCU-liitännäiseksi. Tästä oli sitten helpohkoa siirtyä Purppuranoidan sekoilemaan Tohtori Oudon kanssa Hulluuden Multiversumissa. MCU:n seuraava iso kaari lienee aika lailla tätä. The Falcon and the Winter Soldier oli taas merkittävästi vähemmän omintakeinen "pakollinen filleri", jolla saadaan taas hieman tilkittyä MCU:ta kasaan jatkoa ajatellen. Ei heilauttanut viisareita suuntaan tai toiseen. Loki oli… Loki, viihdyttävä toki, mutta vei, Wandavisionin tavoin, MCU:ta yhä enemmän siihen suuntaan, josta en itse henkilökohtaisesti ole niin otettu. On ihan hiinä ja hiinä, onko multiversumi kurjempi idea kuin Eternalsit. Pidin kyllä kovasti alligaattori-Lokista, eikä Richard E. Grantkaan ollut hullumpi.

    What If…? on a) animaatio ja b) yksittäisiä, lyhyitä episodeja, joten se ei ns. ole aivan meikämandoliinon kiinnostusten vahvuusalueelta. Pari jaksoa katsoin, mutta neljännen jakson jälkeen olin nähnyt tarpeeksi ja kun viides lupasi vielä zombieita, niin kesken jättäminen oli helppo päätös. Ja nyt Marvel on sitten tekemässä ihan kokonaista sarjaa zombie-supersankareista. Ai kun kiva. Mukavaa, jos ihmiset tykkäävät.

    Hawkeyeta taisin kehaista jo viime vuoden joulukalenterissa ja mikä ettei. Jeremy Rennerilla ja Hailee Steinfieldillä on mukava kemia, Vincent D'Onofriota on aina ilo katsoa Kingpininä ja Florence Pughin kostoa hautovana Mustana Leskenä oli ilmestys. Black Widow -elokuva olisi voinut olla kohtuullisen kurja tekele, mutta sen näyttelijäkaarti teki siitä todella mainion Marvel-elokuvan, yhden parhaista. Ja olihan Hawkeyessä niitä larppaajiakin. Ja toisen jakson loppukrediittien musiikki, jossa joulu esittäytyi todennäköisesti vähiten tunnetuimmassa muodossaan kaikista sarjan loppumusiikeista. 

    Sitten on Ms Marvel, jonka sarjakuvaversiosta pidin oikein kovastikin. G Willow Wilsonin tarina oli kivan maanläheinen, sympaattinen ja supersankarius jotain käsin kosketettavaa. Muslimisankarin koettelemukset ja sen normaalin elämän tuominen supersankarisarjakuvaan tehtiin hyvin, joten kun sen ilmoitettiin siirtyvät myös tv-sarjaksi, odotukset eivät olleet välttämättä korkeimmat mahdolliset. Siinä missä Marvel on tehnyt aika monta "ihan kivaa" tv-sarjaa, niin miten Ms Marvelin kaltainen YA-henkinen kerronta toteutetaan ilman, että se on liian meh tai yliampuva? 

    No, sellaisten tekijöiden toimesta, joilla on oma jalka ojassa ja selvästikin ymmärrys siitä, mitä sarjaa ollaan tekemässä. 

    Kamala Khan on vähäpätöisen oloinen supersankari, mutta kaikki se oikeasti kiinnostava tuleekin sitten siitä muusta: teini-ikäisen muslimitytön elämän kuvaamisesta, hänen perheensä elosta, ystävistä. Kyseessä ihan ihan oikea sarjakuva, jota supersankarisarjikset eivät tosiaan kovin usein edusta. En ole Saladin Ahmedin myöhempään juoksutukseen vielä tutustunut, mutta vaikuttaisi vahvasti siltä, että sarjakuvien käsikirjoittaminen sopii Ahmedille oikein hyvin. Paljon paremmin kuin romaanien kirjailu. Hänen arabialaistarustoon nojaava Throne of the Crescent Moon ei hyvistä aineksistaan huolimatta muodistu kunnolliseksi kokonaisuudeksi.  

    She-Hulk ei ole koskaan ollut minulle muuta kuin yksittäisiä kuvia isosta vihreästä amatsoonista, usein John Byrnen piirtämänä. Pip-up, periaatteessa. Joten oli aika hauska huomata, että sankarin tv-sarjaversio She-Hulk: Attorney at Law oli sitä neljättä seinäkettä rikkova komedia, jossa irroteltiin ihan kunnolla. Sarjasta on vaikea kirjoittaa mitään erityistä, sillä tarina ei ole erityisen kummallinen. Olennaista ovat toimivat henkilöhahmot, hyvä dialogi, oivalliset näyttelijät ja sopivan lyhyet jaksot. Kaikki toimii ja jokainen virheaskeleelta vaikuttanut kohtaus tai juonenmutka päättyvät melko lailla niin kuin toivoisi. Isoakin isompi käsi Madisynnille, Sorcerer Supremelle, Titanialle, Nikkille, Tatiana Maslanylle, Hulkien perheelle!, Tim Rothin Kuvotukselle ja vielä ainakin Daredevilille. Hyvin vedetty!

    Olennaisin on tietenkin Maslanyn suorite. Hän oli suvereeni Russian Dollissa (tai siis ei ollut, koska siinä suvereeni oli tietenkin Natasha Lyonne) ja kaikkien arvioiden mukaan erityisesti Orphan Blackissa, jota en ole nähnyt. Jennifer Walters/She-Hulk on toimiva kombo, jolle itsestään selvät ongelmat, kuten millainen pukeutuminen sopii minuskelista naisesta isoksi amatsooniksi (ja takaisin) muuntuvalle ihmiselle? Millainen krapula on She-Hulkilla? No, ei minkäänlaista, Jenniferillä sens sijaan melkoinen. Käsikirjoitus toimii ja sen mukana kokonaisuus on reilassa. 

    Ja se neljäs seinä, jota rikotaan toki muuallakin, mutta ei kyllä koskaan niin ansiokkaasti kuin She-Hulkissa, kun käydään pitämässä hieman palaveria K.E.V.I.N.in kanssa. She-Hulk on ihanan höntti ja hauska sitcom. 

    IMG_0556

    Siirtymä vihreästä päähenkilöstä vihreään juomaan on sitten aasinsilta vailla vertaa. Vihreä (noh, tumman vihreähkö) Dr Pepper on tietenkin Jurassic World -elokuvan promoamista silloin joskus ja jostain syystä pieni erä näitä tammikuussa paremmaksi ennen muuttuvia tölkkejä oli eksynyt lähikauppaan. Dr Pepper on niitä juomia, joita kutsutaan kirsikkalimuiksi, vaikka se ei tosiaan sellainen ole. Ja ei, ei ole tämäkään Cherry Dr Pepper. 

    Tämä ei kyllä juurikaan eroa perus-Pepperistä, kirsikan utuinen hentous saattaa leijailla makunystyröiden yllä, mutta kyllä tämä maistuu enemmän julmustilta kuin miltään muulta. Joka itse asiassa on oikein hyvä asia! Koska Dr Pepper on ameriikkalainen juoma, niin sen resepti lienee valtion salaisuus, mutta eiköhän sieltä löydy mallasta jossain muodossa. Hyvää tämä on, mutta ei se ole kirsikkaa.

  • 21. Outoja uusia maailmoita

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Eilen oli syntymäpäiväni ja siihen liittyi vähän, mutta mukavia menoja. Lahjoja tuli vähäisesti, mutta ne olivat sitäkin arvokkaampia, nimenomaan ajatuksensa takia. Saanko myös suositella Sarin tekemää punaviinikastinta? Se oli ja on erinomaista. 

    Olen aikanani ollut kohtuullisen syntymäpäivä-ihminen, so. että pidin syntymäpäivänäni kalaaseja. Osittain siksi, että oli ajanjakso, jolloin en juurikaan juhlistanut mitään puhtaasti fiskaalisista syistä, mutta vieläkin enemmän siksi, että syntymäpäiväni on niin lähellä joulua. Meillä ei erityisemmin vietetty syntymäpäivääni kotona, mutta se muistettiin aina ja se oli hauska asia se. Arvostan.

    Viimeisinä vuosina on juhliminen ollut vähäisempää. Jossain vaiheessa se vain jäi. 

    Joka tapauksessa, tänään puhumme viimeisimmästä Star Trek -sarjasta. Tai siis toiseksi viimeisimmästä, koska Star Trek: Prodigy taitaa kuitenkin olla vielä uudempi kuin Star Trek: Strange New Worlds. Eipäs olekaan! Miksiköhän minä näin kuvittelin?

    Joka tapauksessa!

    (Prodigyn pilotin perusteella tulen katsomaan lisää, mutta kuinka paljon, jää nähtäväksi. En jaksanut Lower Decksiä montaakaan jaksoa.)

    STSNW on tietenkin STD:n spin-off, joka kertoo Enterprisen komentaja Christopher Piken seikkailuista etsimässä outoja, uusia maailmoita, uusia sivilisaatioita, rohkelikkona kulkea sinne, missä ei kukaan ole aikaisemmin käynyt ja tavata siellä erinäinen määrä vanhoja tuttavia. Se on yllättävänkin vanhan Trekin kaltainen episodi kerrallaan etenevä, jossa tunnelma on koko lailla kuin alkuperäissarjassa. Huumoriin on sinne päin, henkilöiden toiminta ja puheetkin muistuttavat TOSia.

    Ja minä pidin siitä, aina jaksoon "The Serene Squall" (seitsemäs jakso kymmenestä) asti, jossa mentiin jo sitten liian pitkälle pimeän puolelle. Seuraava jakso "The Elysian Kingdom" oli hyvin paljon samaa maata, mahdollisesti molemmat vielä enemmän vanhan sarjan mukaisia, mutta juuri sillä väärällä tavalla, josta en pitänyt alkuperäisessä sarjassakaan. Viimeiset kaksi ensimmäisen kauden jaksoa olivatkin sitten vielä vähemmän mieluisia, koska olin havaitsevinani jonkinlaista STD-tautia, saarnaamista kertomisen sijaan.

    En todellakaan pidä Star Trek Discoverysta, en sen toisesta kaudesta, jossa Pike miehistöineen tulee meille tutuksi, enkä sitä seuraavista. En ole nähnyt viimeisintä kautta, mutta jos tai kun tämä mahdollistuu, katselen sen enemmän kuin todennäköisesti. Elinkautinen, oli kyse sitten Star Trekistä, Tähtien Sodasta, HIFK:sta, Doctor Whosta ja erinäisestä määrästä muita asioita. Arvostan STD:n pyrkimystä tehdä tiettyjä asioita uudella tavalla ja kertoa tarinoita, joita ei ole aikaisemmin kerrottu tai muuten vain vähätelty. Kaikki kuitenkin jää maailmantuskan, typerän käsikirjoittamisen ja moraalisaarnaamisen alle, ja se, joka esimerkiksi alkuperäisessä sarjassa oli tavallaan viehkoa, päähenkilöidemme suhteettoman ansiokas kyky selvitä ongelmista ylivertaisen nokkeluutensa tai tahdonvoimansa avulla, menee nyt jo hieman ylimaalliseksi marysueiluksi. 

    Joka vaivaa siis myös STSNW:ia. Kapteeni Pike on samaan aikaan hauska ja fiksu komentaja, ilmeisen loistava kokki, mutta hänellä on musta kohta tulevan kohtalonsa "tietämisessä". Sen esittäminen ei vakuuta, ja menee jo ihan typeräksi viimeisessä jaksossa. Pidän erittäin paljon Numero Yhdestä ja turvallisuuspäällikkö La'An Noonien-Singhistä, joilla molemmilla on salaisuutensa, joka yhdistää heitä ja samalla eristää muista miehistöstä. Mutta sitten on melkeinpä koko muu olennainen miehistö: lääkäri M'Benga, jonka salaisuus on traaginen, mutta ratkaisu taas cop-out; ruorihenkilö Ortegas, josta ei saada oikein mitään irti, paitsi että jokainen katsoja "tietää", että hän tykkää tytöistä; konemestari Hemmer, joka on itse asiassa varsin hyvä, kunnes on sarjaan tarvitaan draamaa ja on "HEMMER-TIME!"; Spock, joka oli vähemmän oivallinen STD:ssä ja on myös tässä yhtä lintu vedessä kuin kala Kuussa; Uhura, joka tekee ensimmäisessä sarjan jaksossa enemmän kaikkea kuin myöhemmissä inkarnaatioissaan yhteensä ja josta kasvaa sarjan aikana oikea Hahmo, jota on hyvin vaikea nähdä samana henkilönä kuin alkuperäisessä sarjassa; sama ongelma vaivaa myös hoitaja Chapelia, joka on nokkela, hauska, toimiva ja jonka shippaaminen Spockille on kyllä vaivaannuttavinta ikinä. 

    Sen sijaan T'Pring on mainio, mutta varsinainen shostopper on kuitenkin sen seiska-jakson pääpahis, kapteeni Angel. Jos olette katsoneet, tiedätte, jos ette, tulette näkemään. Isompi kuin Seppo Kääriäisen joulukinkku. "It's HAM-mer TIME!"

    Pidin ja sitten enää pitänyt niin paljon. Tosin en olisi ollut tätä missään vaiheessa erityisen merkittävästi juhlistamaan riemuvoittona tai parhaana Trekkinä. Strange New Worlds on ihan hauska ja viihdyttävä nostalgia-pläjäyksen omainen Star Trek -sarja, jonka soisi toisella kaudella ottavan hieman enemmän tuntumaa siihen nähdyn kauden alkupuoleen ja jättävän minkään ISOMMAN juonikuvion muiden sarjojen vaivaksi. Angelin saatte tuoda takaisin (ja varmasti tuovatkin)! 

    IMG_0552

    Juomana klassikko eli IRN BRU! Tätä oli kaapissa säilötty jonkin aika ja kun Ian Sales löysi niitä lähi-ICAstaan, niin pitihän tämä tälle päivälle ottaa juomaksi. 

    Ja valitettavasti samat sanat kuin Ianilla, tämä on pilattu makeutusaineella. Jos tässä on aikaisemminkin sitä ollut, niin joko vähemmän tai sitten reseptiin on tehty join muu korjaus, mutta kyllä se ruosteen tunne uupui ja tilalla oli keinotekoisen makeuden ikävä sivumaku. Se pitää peittää paremmin. Paljon paremmin. 

    Ai niin, tähän liittyy myös muutama Short Trek lyhäri, joissa esiintyy mm. Pike, Spock, No1 jne. Ihan hauskoja, tosin se tribble-jakso olisi voinut olla reippaammin ylivedetty. 

  • Tammasmass E’en

    by

    ,

    Posted by the Birthday-boy

    Syntymäpäivillä on se paha tapa, että vaikka ei tekisikään mitenkään erityisen paljon siihen liittyviä asioita, niin arkipäivä sujuu pitkälti työn, jonkinlaisen juhlistamisen ja ihan vaan rentoutumisen, jonka jälkeen ajatus ei enää sitten toimikaan erityisen hyvin. Joten tänään juhlistamme minua, muistutamme kaikille, että Earth2 oli mainio tv-sarja, ja että palaamme huomenna takaisin tavalliseen ohjelmistoon. 

    Niin, onhan tuolla koko lailla valmis kalenteriluukku, mutta sanotaanko niin, että syntymäpäivänäni toivon itseltäni hieman aiheeseen paremmin liittyvää sisältöä, jota tuo valmis teksti ei tosiaankaan ole. Se ilmestyy ehkä huomenna tai sen jälkeen, joku päivä ennen viikonloppua kuitenkin. 

    Päivän biisi.

  • 19. Koko ihmiskunnan puolesta

    by

    , , , ,

    Posted by jukkahoo

    Tässäpä jälleen yksi sarja, jota en katsonut silloin, kun se ilmestyi, lähinnä siitä syystä, että APPLEtv ei ollut tuolloin kovin korkealla hankintalistalla. Myöhemmin, kun perheeseen viimein ilmaantui omena-laitteita, myös suoratoistokanava hankittiin, mutta siinä vaiheessa jo kolmanteen kauteen päässyt sarja ei heti innostanut. Osansa lienee sillä, että Sari ei ollut innostunut ensimmäisiä jaksoja katsottuaan sarjasta.

    Kun otollinen hetki tuli polven sisäpuolen sivusiteen venähdyksen aiheuttaman levontarpeen ansiosta, päätin sitten kuitenkin rohjeta kokeilemaan, josko olisi otollisempi koekaniini vaihtoehtohistorialle. Ja kyllä, näin oli!

    Kuten nimestä voi päätellä, avaruuden valloitus on For All Mankindin se juttu. Neuvostoliitto on voittanut avaruuskisan kaikki vaiheet aina Laikasta Gagariniin, ensimmäiseen naisen avaruudessa sekä laskeutumisesta Kuuhun. Hetkin… 

    For All Mankind on ison budjetin vaihtoehtohistoria, jossa Yhdysvallat käy kisaa ison pahan punakoneen kanssa ja NASAlla ei oikein tunnu osuvan laakerit kohdalleen. Koska Neuvostojen liitto laittoi naisen Kuuhun, oli jenkkienkin pakko perustaa oma naispataljoonansa. 

    Sarja onnistuu tekemään melko onnistuneesti ihan klassisen draamasarjan scifi-elementeillä, jotka eivät välttämättä edes kuulostaisi erheellisiltä tämän päivän reality-television tukahduttamilta töllön tuijottajilta. Sarjan historia poikkeaa aluksi kohtuullisen niukasti siitä oikeasta, tämä on sitä What If? -kamaa, jossa muutokset ovat pienehköjä, seuraamukset suurempia, mutta hyvin uskottavia. Ainakin kohtalaisen uskottavia. Hieman tasa-arvoisempia näyttäisi porukat olevan kuin 60/70-luvulla sopisi olettaa. Etenkin tässä ei juurikaan niitä Flower Power -porukoita ole. 

    Sitä mukaa, kun homma menee scifistisemmäksi, alkaa homma hieman hajota. En nyt sano, että toinen tai kolmas kausi olisivat huonompia kuin ensimmäinen, mutta todellisuuden muuntamisessa on omat metodinsa, jotka toimivat välillä paremmin, välillä huonommin. Avaruushotelli oli pöhkö, Elon Musk -hahmo aivan liian uskottava ja pikkumainen mulkku, ja pohjois-korealainen avaruusmies… no, itse asiassa hän oli aika jees. Se raskaana olevan astronautin pelastusoperaatio sen sijaan. Turha Yksin Marsissa -kopio. Ai niin, Margo Madisonille on parempi saada ensi kaudella kivempi kortteeri. Itse asiassa kolmannen kauden ratkaisut loppua kohden ovat jo hieman turhan paljon sitä draamaa. 

    Mutt kokonaisuus toimii, ensembleä riittää ja kaikessa huokuu selvästi ymmärrys siitä, mitä ollaan tekemässä. Hieman pelottaa se, mihin neljäs kausi lähtee suuntaamaan. Iso osa päähenkilöiksi kutsuttavia henkilöitä on Marsissa, Nasan päämaja räjäytetty, fossiilisten polttoaineiden puolustajat ihan tammikuun 6.päivän tunnelmissa, presidentti ns. lirissä ja tulevaisuus enemmän ja vähemmän sekaisin. Oletan, että kauden alussa olemme taas loikanneet sen kymmenen vuotta eteenpäin.

    Tämä aikaloikka, joka tapahtuu useamman kerran sarjassa, on varsin hauska tapa tuoda historiaa muuttavia yksityiskohtia, joihin ei muuten välttämättä olisi aikaa tai intoa paneutua. Montaasit käsitellyistä kuvista ja lehtileikkeistä, uutispalaset erilaisista muutoskohdista yhdistettynä ajan kuvan musiikkiin, on tehty kiitettävästi ja ainakin omasta mielestäni ilman mitään hämärää "As you know, Bob…" tai ekspositiopeikon läsnäoloa. 

    Kuten olettaa sopii, tehosteet toimivat, budjetti näkyy ja puitteet ovat kunnossa. Minua häiritsi jossain vaiheessa näyttelijöiden ikäännyttäminen, joka ei aina toiminut hyvin, Joel Kinnaman ei näytä 60+ vuotiaalta, ei vaikka kuinka yrittäisitte. Tai astronauttien rouvat. EI noin hyviä plastiikkakirurgeja olekaan, ei tämä sentään fantasiasarja ole.

    Näyttelijöissä on muutama todella hyvä, muutama todella huono, mutta enimmäkseen kaarti on pätevää ammattilaistasoa, jollaista tämän kokoluokan sarjalta sopiikin olettaa. Käsikirjoituksen suuret linjat toimivat hyvin, isojen tunteiden kanssa ei aina olla ihan parhaimmillaan, mutta se satunnainen huumori korjaa pahimmat puutteet. Ei tämä komedia ole, ja se on kyllä hyvä niin, mutta kyllä tämä saa hymyn huulille ihan tarkoituksellisesti. Oikein hyvää viihdettä.

    Vuonna 1654 perustetun Huyghe-panimon 3,5%:n painoinen Floris "Belgian White Fruit Beer" tuli meille tutuksi jo puolitoista viikkoa sitten, mutta koska ensimmäinen kokemus oli miellyttävä, niin pitihän sitä kokeilla uusintaversiota. Tällä kertaa kokeiltavaksi päätyi toinen kaupasta löytyvä malli, nimittäin Mango. 

    IMG_0543

    Ja se kokeilu ei sitten ollutkaan lainkaan niin miellyttävä kuin omenainen versio. Tympeän tuoksuinen, happamuudesta haaveileva ja kaikessa suhteessa aiempaa versiota heikompi esitys. Kokeilen kyllä kirsikkaa, jos se kohdalle osuu, mutta tämän kanssa ei tarvita uusintaa. 

    Posti toi myös pari huomattavasti myönteisempää tarjoomusta, uudet Kosmoskynän sekä Foundationin, mutta myös Hanna van der Steenin Hylätyt. Luulen tietäväni, mitä tässä pitäisi joululomalla tehdä.

  • 18. Pyörivä aika

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    En tiedä. En koskaan onnistunut innostumaan Ajan pyörästä, ensimmäinen suomeksi ilmestynyt kirja oli alkuperäisen ensimmäisen kirjan ensimmäinen puolisko ja eipä siitä kummallisempaa makua jäänyt. Aika moni on innostunut ja mikäpä siinä. Onpahan ainakin luettavaa.

    Joten kun tv-sarjasta tuli uutisointia, niin aihe ei erityisemmin aiheuttanut kammiovärinää Casa Talissa. Sarjan saapuessa Amazon Primeen, se päätyi joka tapauksessa katselulistalle, olihan odotettavissa kohtuullisella budjetilla tehtyä isoa fantasiaa, jota ei nyt kuitenkaan ole ollut allekirjoittaneen lapsuudessa liikoja tarjolla, ei niin visuaalisessa media kuin suomeksi julkaistuna. Sellaisesta tapaa jäädä jonkinlainen trauma. Saatan olla pääsemässä siitä tosin ylitse. Tämä johtunee siitä, että tänä päivänä sitä viihdettä on tarjolla monta kertaa enemmän, kuin mitä on inhimillisesti mahdollista kuluttaa. 

    Melkein vuosi sarjan kahdeksan jakson katsomisesta jälkeen on vaikea muistaa yksityiskohtia, mutta satunnaiset hassuudet ilahduttivat aikanaan katsomiskokemusta. En odottanut sarjalta kauheasti, eikä se yllä erityisen paljon tarjonnutkaan. Se on visuaalisesti värikäs, mutta tyylitön. Budjetti on kohtuullinen, mutta se ei varsinaisesti näy. Erilaiset asusteet, lavasteet ja maskit näyttävät lähinnä tyylittömiltä, eivätkä tarjoa samanlaista fantasian tuntua kuin esimerkiksi GoT tai LotR (tai Mahtisormukset). Juoni on monipolvinen, lainattu ja/tai varastettu eri lähteistä, kuten useammat henkilöhahmotkin ja se kiemurtelee jotenkuten ympäriinsä. Saattueen hajoaminen on aika selkeä tribuutti Tolkienille, kuten muutama muukin yksityiskohta, mutta ei Robert Jordan nyt sentään mikään Terry Brooks tai Dennis L. McKiernan ole. 

    Olennaisin ongelma minulle on kuitenkin se, että kaikesta puuttuu jännite. Erittäin harva henkilöhahmo onnistuu luomaan katsojaan minkäänlaista tunnesidettä. Hieman kummallisella tavalla ehkä Rosamund Pike, jolle tämä mitä ilmeisimmin on jonkinlainen elämäntehtävä (asia joka minua kyllä ilahduttaa siinä mielessä, että on erittäin hienoa kun Piken kaltaiset tekijät saavat toteuttaa unelmiaan ja vaalia tuon unelman toteutuksen oikeanlaisuutta, kuten esimerkiksi Henry Cavill ja Witcher). Hänen Moiraine Damodred ei ole erityisen mielenkiintoinen hahmo, eikä Pikelle tästä mitään Oscaria kuulu, mutta unelmat ovat tärkeitä, siksi plussaa. 

    Se, mikä tekee tästä aika lailla höttöä ja antaa jonkinlaisen kuvan erittäin keskinkertaisesta lasten- ja nuortenfantasiasta, on että tunneskaala on kovin yksiulotteinen. En tarkoita, että lanu-kirjallisuus olisi yksiulotteista, mutta siksi sitä (meidän keskiäkäisten miesten suuremmalla suulla) annetaan aivan liian usein ymmärtää olevan. Se on itsessään ongelma, eikä välttämättä kovin hyvin tässä nyt esille tuotu, mutta havainnollistaa ehkä kuitenkin sarjan olemusta. Väkivalta on yllättävän graafista, mutta se ei aiheuta sellaista reaktiota, joka ottaisi ja puristaisi. Taistelut eivät vakuuta, eivät isot eivätkä pienet. Dialogi pomppii lapsellisesta ylimitoitettuun ja jäykkään. Ei huonoa lanua, vaan yksinkertaisesti keskikertaista heikompaa viihdettä.

    Ja Rand al'Thorin esittäjä on raivostuttava ääpylä eli erään aikaisemman kalenteriluukun mukaan onnistunut veto tekijöiltä. Mahdollisesti, mutta pahuksenmoinen valju typerys hän kyllä on silti. 

    IMG_0536

    Illan janojuoma on Raikastamon Ginger Lemon Mocktail. Maistetaanpa. 

    Niin, ihan asiallinen sitruunan tuoksu ja maku, inkivääri vähän vähemmän, mutta tulee se sieltä esille pikku hiljaa. Luomutuote, ei alkomahoolia, eli sopii kaikenikäisille. Etenkin jos tykkää Strepsilsin mieleen tuovasta makuyhdistelmästä. Siitä inkiväärisitruunan-makuisesta. 

    Inkivääri tekee tosiaan läsnäolonsa tiettäväksi mitä enemmän tätä juo. Ei lainkaan huono asia, koska se sitruuna siinä on jotenkin häiritsevä, vaikka periaatteessa tämä yhdistelmä on toimiva. Ehkä se lääketieteellinen ulottuvuus häiritsee alitajunnassa? 

    Kuvituskuvassa tänään valmistamani joulupikkelssit: valkoretikka-porkkana ja punasipuli. Hieman pippureita, lagerblaadia, valkosipulia ja sinapinsiemeniä tuomaan syvyyttä. Huomenna sitten punasipulihilloketta tekemään.