Eating Muffins

Halme Polvinen Family Collective. You will all be assillymated

Designed with WordPress

  • 17. Jatai

    by

    , , , ,

    Posted by jukkahoo

    Kun Andorin viimeinen jakso päättyi, tiesin heti että tämä on paras Tähtien Sota tuotanto koskaan. 

    Jonkin aikaa asiaa mietittyäni, ymmärsin, että Andor ei ole Tähtien Sotaa, vaikka se sijoittuukin kyseiseen maailmaan. 

    Miksi? Koska Tähtien Sota on fantasia, se on Hyvän taistoa Pahaa vastaan ja Andorissa ei ole Hyvää tai Pahaa. Tai siis on, jos niin katsoja haluaa, mutta oikeasti siinä ei ole mustaa tai valkoista, vaan ja ainoastaan harmaan eri sävyjä. Suurin osa voimakkaasti haalistuneina. 

    Andor arkipäiväistää pahuuden. Imperiumi on "paha", mutta ihmiset, jota muodostavat Imperiumin, ovat vain tekevät töitään, he vain "noudattavat ohjeita". Siinä ei ole Voimaa tai juuri muutakaan Tähtien Sodan perusesineistöä. Satunnaisia viittauksia paikkoihin ja henkilöihin, mutta muuten ollaan kuin omassa universumissa. 

    Andor onkin vähemmän yllättäen vakoojatrilleri, jotain mistä sen tekijä Tony Gilroy kumppaneineen on enemmän uin tunnettu. Erik van Lustbaderin varsin perinteisten vakoojatarinoiden pohjalle luotu Jason Bourne -sarja oli oivallinen näyttö, jonka jälkeen Gilroy pääsi tekemään kuta kuinkin mitä halusi. Niin kuin esimerkiksi erittäin onnistuneen Tähtien Sota elokuvan Rogue 1, jolle Andor on tietenkin se esiosa, se miten Cassian Andor päätyy mukaan kapinaliittoon ja lopulta Scarifille. 

    Andor ei huikentele avaruusoopperalla, vaan on kuin brittiläinen rikosdraama, täynnä tavallisia ihmisiä, arkipäiväsyyttä scifi-maailmassa, jos ne tavalliset ihmiset mahdollistavat totalitaarisen keisarikunnan syntymisen. Mutta samat tavalliset ihmiset muodostavat myös kapinallisliiton, kun työntäminen muuttuu tönimiseksi. 

    Andor ei tosiaankaan myöskään tarjoile fanservicea, jota Disneyn muissa tv-sarjoissa riittää. Andorissa katsojaokemus muodostuu laadukkaasta käsikirjoituksesta, jossa on oikeasti aikuisia ajatuksia, dialogia ja henkilöhahmoja, joiden voi olettaa ihan oikeasti olevan lihaa ja verta, jotka syvät ruokaa, harrastavat seksiä, käyvät vessassa ja kykenevät toimimaan sekä rationaalisesti että tunteellisesti, niin kuin me kaikki. 

    Diego Luna on kelpo pääosan esittäjä, mutta Cassian Andor itse ei tee sarjaa. Hän on tabula rasa, jolle käsikirjoittajat kirjaavat ristiriitaisia ajatuksia, pelurruutta, rohkeutta, itsekkyyttä, vastuullisuutta, tunteita ja tekoja. Andorin vahvuus on pistämättömässä näyttelijäkaartissa, joista esiin pitää nostaa aivan erityisesti Kyle Sollerin Syril Karn ja Denise Goughin Dedra Meero, jotka osoittavat käsikirjoituksen vaatimaa laatua näyttelijöinä, mutta myös hahmoina, ehkä ensimmäistä kertaa koko Tähtien Sodan historiassa Imperiumin sotilaiden toiminnassa on havaittavissa osaamista ja pätevyyttä. Ehkä enemmän Meeron toimesta, mutta Sollerin sääliä herättävä päätyminen äitinsä riesaksi joutuvaksi työttömäksi apulaistarkastajaksi.

    Ja jos tv-sarja -palkintoja pitäisi jakaa puheen pitämisestä, niin kyllä Stellan Skarsgårdin Luthenin pari tsemppituokiota (erityisesti jaksossa 10) ansaitsevat yhden jos toisenkin. Laatua riittää niin moneen hahmoon, että hitaampaa heikottaa, Genevieve O'Reilly, Fiona Shaw, Rupert Vansittart, Ben "Patrick" Miles, Andy Serkis… 

    Andorin tunnelmaa vittaa myös voimallisesti sen tekijöiden päätös olla luottamatta liikaa tehosteisiin, konkreettiset lavasteet tekevät siitä todentuntuisemman, realistisemman. Mikä saattaa myös avittaa näyttelijöitä, joista monella on vahva teatteritausta. Mutinaa ja kuiskailua on merkittävästi vähemmän kuin edeltävissä saman maailman sarjoissa. Ja vaikka green screen ei ole joka hetki mukana menossa, kun on aika käyttää teitokoneita luomaan tunnelmaa, niin kyllä sein osa-alue on kunnossa. 

    Kapinan siemen on nyt kylvetty. Tiedämme toki miten asia etenee, mitä Cassianille tulee tapahtumaan, mutta hän onkin tavallaan sivuseikka. Millaista hintaa tässä vielä henkilökaarti joutuu maksamaan, sillä tuskin tästä kukaan selviää ilman naarmuja. Mikä on Luthenin kohtaloa? Miten Mon Mothma päätyy kapinakenraaliksi? Mitä tapahtuu junior-Patrickille? Onko Andorin toisen kaudenkin jaksojenkin alkutunnarit aina erilaisia? Eihän tätä malttaisi odottaa!

    Alhrothin Jussi onnistuu sanomaan Helsingin Sanomien arviossaan aika monta asiaa, jotka Andorin yhteydessä on asiallista tuoda esille. 

    IMG_0532

    Vaan malttia täytyy olla ja jos ei ole, niin rauhoitetaan kireyttä Apteekkarin joulumusteella. Apotekarnas Julmust on jälleen kerran länsinaapurimme tuotantoa. Tämä tuntuu kevyemmältä kuin Nygårdan, vähemmän makealta ja tuoksukin on laimeampi. Yllättävän kevyt tapaus, olematta sokeriton. 

     

  • 16. Voiman sormukset

    by

    , , ,

    Posted by Sari

    Jukka kyseli vienosti, olisiko tämä nyt sarja josta minä erityisesti haluaisin avata sanaisen arkkuni. Lähinnä varmaan siksi että edellisen kerran olen huutanut telkkarille yhtä raivopäissäni oli kun katselin YLE:n taitoluistelulähetyksiä. Minä siis vihasin Mahtisormuksia. Siis todella vihasin. Helppo selitys tietysti on, että Suomen Tolkien -seuran perustajajäsenenä Tolkien-purismini on sitä luokkaa että tällaista sovitusta ei vaan saa kurkusta alas. Kuten muualla jo mainostin, olin ekan jakson jälkeen niin tuohduksissani, että lähdin väärän koiran kanssa lenkille.

    Toimisiko tämä, jos ei olisi Tolkienista kuullutkaan? Ehkä? Jos en olisi ollut Tolkien-fani vuodesta 1979 lähtien, voisin hyvinkin pitää sitä vain keskinkertaisena fantasiahässäkkänä, jonka suurimmat ongelmat ovat puisevat hahmot, tarinan rytmitys ja täysin idioottimainen "mystery box" -rakenne. 

    Ja olihan siinä minustakin hyviä asioita: se näytti hyvältä ja sen visuaalinen ilme sulautui hienosti elokuvatrilogian ilmeeseen. Erityiset kiitokset täytyy antaa Númenorille joka näytti todella mainiolta, samoin Tuomiovuoren herääminen. Hahmoista tykkäsin kovasti Durinista ja hänen vaimostaan Disasta, joskin kääpiöt huumrin lähteenä on jo niin nähty. Elrondin isäsuhteen pohtiminen oli kanssa kiva lisä: isäni jätti perheensä pelastaakseen maailman ja nyt hän seilaa tähtenä taivaalla Silmaril otsallaan. Aiheuttaisi traumoja kelle vaan. Mutta siihen se sitten aika lailla jää.

    Olen toki tietoinen, että tuotantoyhtiöllä oli oikeudet vain Sormusten Herraan ja sen liitteisiin, mutta kaikki se kama joka sieltä löytyy olisi hyvinkin riittänyt tarinan rungoksi. Miksi Karvajalat eivät olisi voineet matkata, kuten TSH:n esipuheessa kerrotaan, yli Sumuvuorten Eriadoriin ja sieltä Kontuun sen sijaan, että häröilevät jossain Anduinin laaksossa? Miksi Galadriel ei voisi olla badass soturi sekä silti naimisissa että äiti, niin kuin liitteet kertovat? Miksi sarjan nimi on Mahtisormukset ja niiden takominen tulee kuin tyhjästä – kun joku kertoo mestariseppä Celebrimborille että metalleista voi tehdä seoksia.

    Lord-of-the-Rings-of-Power-Memes-8

    Ja OK, Sauronin nimi tähän aikaan – Annatar – on Silmarillionista, mutta tarina sormusten takomisesta löytyy sekä tekstistä että liitteistä, oisko sitä nyt oikeasti voinut hyödyntää ja kutsua Sauronia vaikka Bobiksi. Tai Halbardiksi. Miksi ihmeessä Gandalf on meteoriitin sisällä ja miksi hänellä on muistinmenetys?

    Ja mitä ihmettä Sauron tekee keskellä merta? Haltiat kuolee ilman Mithriliä? Kaikkiko, myös salohaltiat niin kuin whatshisface? Onko Karvajalat nyt mukavia joukkohaleja jakelevia hoppeleita, vai julmia nomadeja jotka jättävät vammautuneet tienvarteen? Kuka hemmetti tämä Adar on ja mikä ihme se miekkahässäkkä oli? Ei järjen häivää.  Ja ennen kaikkea: miksi ihmeessä taustatarina Silmarileista ja Fëanorin ja Noldorin lähdöstä maanpakoon on sössitty niin pahasti? Noldor eivät olleet mitään viattomia hyviksiä.

    Tuntuu siltä että tuottajat eivät edes yrittäneet ripustaa tarinaansa kehikkoon johon heillä oli oikeudet, vaan halusivat tehdä jotain ihan omaa JJ Abrams -juttuaan. Ja epäonnistuivat siinäkin pahasti. Että joo, oikeasti vihasin.

     

  • 15. Louhikärmeen talo

    by

    , , , , ,

    Posted by jukkahoo

    Kuten kaikki tiedämme, House of the Dragon on George R. R. Martinin Tulen ja Jään laulun maailmaan sijoittuva kertomus Targaryenin suvun vaiheista jokunenkin vuosi ennen Valtaistuinpelin tapahtumia. Sen sijaan, että olisi kirjoittanut valmiiksi sen sarjansa kuudennen (?) osan, Ykä päätti kirjoittaa luomalleen maailmalle Silmarillionin. Ja koska hän todellakin osaa paukuttaa näyttöpäätettä, tekstiä tuli uin sudelta… Ja yhtäkkiä Martinilla oli taas uusi "sarja" käsissään, jota on sitten julkaistu eri muodoissa, kuten esimerkiksi "romaaniksi" kutsuttuna kaksi-osaisena Fire and Blood -teoksena, jonka osa tv-sarja House of the Dragon on.

    Lienee sanomattakin selvää, että Fire and Bloodin toinen osa on jonkin verran myöhässä.

    Vaan miten pitää vanha taika pintansa? Game of Thronesin ensimmäiset kaudet olivat varsin viihdyttävää korkeafantasiaa railakkaalla lisäyksellä seksiä ja väkivaltaa, poliittista kähmintää ja myriadeja henkilöhahmoja. Vaikka sarjan koheesio katosi loppua kohden ja ratkaisut, joita tehtiin alkuperäistekstin kanssa sekä ilman sitä, eivät olleet aina niin erityisen onnistuneita, olihan sarja kokonaisuudessaan jotain ennen näkemätöntä. Se osoitti lopullisesti kaikille, että sitä kaikille "tuttua" fantasiaa voidaan tehdä myös televisiolle niin, että se näyttää fantastiselta.

    Ja aika samaltahan tämä uusi sarja näyttää. Samaa väkivallan, seksin ja juonitteluiden kudelmaa, ainoastaan jokunen vuosisata ennen GOTtia. Kun alkuperäistä sarjaa tehtiin seitsemän vuotta, niin on aika selvää, että jos budjetti on edes sinne päin, niin kuvasto on kohdallaan ja tiedetään aika hyvin, missä mennään. On Targaryenit ja kaikki muut suvut, on tutut tapahtumapaikat ja on LOUHIKÄÄRMEITÄ! 

    Nyt on isoa ja pientä liskoa, niillä lennellään, ne kylvävät kauhua ja tuovat kivasti jännitteitä muassaan. Tosin hahmojen välillä riittää jännitteitä ihan riittävästi ilmankin, onhan Martinin kirjasarjan leipä ja levite juurikin vallan tavoittelun kiihkeä pyrkimys, selkäänpuukotus ja kaikenkarvainen juonittelu. Jota todellakin on. Yllättävänkin onnistunutta.

    Pitäisin nimittäin aika onnistuneena tuotantona sellaista kertomusta, jossa tekijä(t) saavat minut pitämään hahmoja vastenmielisinä ja sitten, kun olen hetken osannut käyttää järkeäni tunteiden sijaan, todellakin pitämään henkilöhahmojen toiminnasta, oli se toiminta sitten vaikka kuinka ikävää ja vastenmielistä. Osansa on toki hyvällä näyttelijällä, mutta tässä on muutamakin niljake, joka ei välttämättä täytä hyvän, ehkä enemmänkin kompetentin näyttelijän saappaita.

    Paddy Considine "hyvänä" kuninkaana on todella oivallinen; Matt Smith ei näyttäisi osaavan tehdä onnistunutta roolisuoritusta (oli se sitten tosiaan hyvä tai paha); Milly Alcock ja Emma D'Arcy kruununperillisenä ovat molemmat oivallisia ja tekevät Rhaenyrana todella kokonaisvaltaista suorittamista erilaisten tunteiden, tilanteiden ja erityisesti vastoinkäymisten suhteen; Rhys Ifans, Ewan Mitchell ja erityisesti Olivia Cooke ovat myös ihanan moniulotteisia hahmojensa luomisessa. Useampi hahmo vaihtaa esittäjäänsä kauden puolivälissä ja sanoisinko, että aika hyvin se rooli otetaan vastaan, erityisesti tulevan sisällissodan vastapuolet Rhaenyra ja Alicent (Emily Carey(Cooke), joiden välillä on kaikkien kymmenen jakson aikana sellainen viritelmä, että oksat pois. Parhaista kavereista pahimmiksi vihollisiksi ja matka sinne on kiusallisen nähtävissä ja luonnollinen, aikakauteensa, ihmisiin ja vallanjaottamisen turvaamiseen katsoessa. 

    Olen hieman yllättynyt siitä, miten paljon loppupeleissä sarjasta itse asiassa pidin/pidän. Ne GOTin viimeiset kaudet ja surkea lopetus eivät ns. lupailleet liikoja, mutta hups vaan, niin se vallanperimyksen verinen välienselvittely vei mukanaan. 

    Ei tämä neroutta ole, erittäin toimivaa viihdettä sen sijaan. Onko parempi kuin GOT parhaimmillaan? Enpä tiedä, mutta koukuttavia juonikuvioita (joista toki useamman näkee jos välittää katsoa öögat auki) ja kihisyttävän kurjia kavereita juonittelemassa. Aijai, tuo pahuksen lordi Larys… Mikä konna!

    Toista kautta odotellessa.

    IMG_0529

    Tämä OHAKUNE limonaati on aika hauska, jos kohta hieman hinnakas. Lime and Hops juomassa on kiva, mieto humala maku, kuivahko suutuntuma eli se ei ole millään muotoa makea, siinä on sitä nimestäkin löytyvää sitrusta, mutta ei mitenkään erityisen paljon. Muitakin makuja löytyy, mikä kiva juttu ompi. Ovat muuten Tuomaan markkinoilla ihan kojun kanssa. Tekevät myös kombuchaa, joten kannattaa katsoa etikettiä tarkasti. Ellei sitten pidä kostean villasukan mausta. 

  • 14. Höyryä

    by

    , , , ,

    Posted by jukkahoo

    Yksi olennaisimmista visuaalisesti hauskoista fantasia/scifi-tyyleistä on steampunk. Yksinkertaisimmillaan kyseinen tyyli on kohtuullisen helppo toteuttaa, hieman khakia ja silmägoggelit, ollaan jo aika pitkällä. 

    TV-versioissa on viime vuosina alkanut ilmetä aika paljon steampunkahtavaa materiaalia: Carnival Row, jonka toinen kausi ilmeisestikin on vihdoinkin tehty ja sen olisi tulossa helmikuussa; Shadow and Bone, joka ottaa mukaan myös slaavilaisia mausteita, hieman enemmän YA-vivahteilla; Nevers, jonka ensimmäinen kausi vaikuttaisi nyt jäävän kesken, kun HBO ja sen pomo, herra David Zaslav, ei näyttäisi omaavan erityisen merkittävästi onnellistuttavia ominaisuuksia; Penny Dreadful, joka oli kuin aikuistettu versio nerouden multihuipentumasta The Secret Adventures of Jules Vernestä, jonka ilmaantumisen ihan mihin tahansa suoratoistopalveluun tai DVD/Blu-ray-markkinoille (PLEASE!) ihanalla Eva Greenilla varustettuna. 

    Olen pitänyt näistä kaikista, jotain tuossa kuvastossa osuu kohdalle, vaikka tarinat eivät välttämättä olekaan sitä parhainta A-luokkaa. Lisää tällaista, kiitos. 

    IMG_0485

    Lisää saa olla myös Warheads SOUR Lemon Soda. Kuten aiemmatkin Warheadsit, kivasti happamuutta ja hyvä jälkimaku. 

    Huomenna toivottavasti hieman enemmän sisältöä.

  • 13. Hitaita hevoisia

    by

    , , ,

    Posted by Sari (and jukkahoo)

    AppleTV:n sai aikanaan kylkiäisenä, kun osti uuden iPadin. Ei siellä nyt kauheasti mitään katsottavaa ole ollut, mutta kaksi sarjaa on syytä nostaa esille: Isaac Asimovin Säätiö ja Slow Horses.

    Jälkimmäinen perustuu Mick Herronin vakoojaromaaneihin MI5:n hylkiöistä, jotka on karkotettu Slough House -nimiseen vanhentuneeseen toimistotaloon, pois oikeiden agenttien tieltä. Kun nuori pakistanilainen opiskelija kidnapataan, sekaantuvat Slough Housen hitaat hevoset tutkimuksiin. Sieppaajaksi ilmoittautuu äärioikeistolainen Sons of Albion. joka kertoo aikovansa surmata Ahmedin livestreamissä tiettyyn aikaan. Tästä seuraa monimutkainen ja raadollinen leikki, jossa nämä epäonnistujiksi tai muuten vaikeiksi tapauksiksi leimatut agentit yrittävät löytää kidnappaajat, vältellen samaan aikaan MI5:n yrityksiä estää heidän sekaantumisensa ja palauttaa heidät arkistoimaan tarpeettomia papereita. 

    Slow Horses muistuttaa kovasti John Le Carrén vakoojaromaaneita, Slough Housen pomo, Gary Oldmanin nerokkaasti esittämä Jackson Lamb on kuin tylympi ja työväenluokkaisempi George Smiley ja hänen alaisensa sekalainen joukko, joka ravistautuu hienosti jakso jaksolta yhä enemmän irti apatiastaan. Myös miljööt ovat mainioita, lasia ja kromia hehkuva MI5 vertautuu hienosti tupakansavuiseen, lattiamatoilla varustettuun sokkeloiseen Slough Houseen; hylkiömme ajelevat ympäri Lontoota vanhoilla koslilla, kun MI5 saapuu paikalle mustilla kiiltävillä SUVeilla. Tarina on myös tarpeeksi monimutkainen ja loppuratkaisu yllättävänkin toiminnantäytteinen.

    Kun Le Carrén tuotanto on aika hyvin jo filmattu, on tämä mainio vaihtoehto kun etsii nokkelaa ja kyynistä agenttitarinaa. Se ei yllä ihan samanlaisiin filosofis-historiallisiin sfääreihin kuin esikuvansa ja sen jännitteet laukaistaan paljon toiminnallisemmin. Silti se on ehdottomasti jo pelkän Oldmanin roolisuorituksen ansiosta äärimmäisen suositeltava sarja. Toinen kausi striimaa jo AppleTV:ssä.

    SR-yuzu1_869x1304

    Ei kai tuohon kannata hirveän paljon enempää sanoa, kuin että tätä suosittelen myös minä hyvin vahvasti. Todella hienoa, karhean arkipäiväisen tylsää poliisiproseduraalia, jonka tekemisessä britit ovat kyllä mestareita. Ja joka siis ei todellakaan ole arkista tai tylsää katsoa, sillä kaiken keskiössä on myös mustan synkkä huumori. 

    Synkkyyden keskelle, lumimyrskyn ja ikuisen hämäryyden Helsinkiin, aurinkoa tuo sangria, tuo Espanjan aurinkoisen maan hymyilevä lapsenkasvo. Sangria Republic vaikuttaisi olevan ihan oikea espanjalainen juomatehdas. Tässä versiossa on yuzua, teehibiskusta, vaniljaa sekä ilmeisesti hiilihappoa, ellei burbujas ole sitten jotain muuta kuin kuolia espanjaksi. 

    Ja tämähän ei sitten maistu sangrialta sitten yhtään. Tämä on ihan mainiota, melko hapokasta ja hapanta, ei makeaa, mutta marjaisaa. Siis oikein kiva, mutta ei sang… hetkinen, tässähän on valkoviiniä? Ja oikeita ainesosia, sillä tämä on orgaanista ja vegaanista. Jahans.

  • 12. Keskenjääneet

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Tänä päivänä tv-sarjatarjontaa on lähes luvattoman paljon. Erilaiset suoratoistopalvelut ovat räjäyttäneet markkinat työntämällä tarjolle tavaraa, joka ennen (lue: kun Minä olin nuori) oli lähinnä märkä uni. Jos ajatellaan vain scifi/fantasia-tarjontaa, tai edes supersankareista kertovia sarjoja, niin 70/80/90-lukujen lapset ovat tämän viihdetulvan kanssa koko lailla kuutamolla. Ja kun jotkut, katson tässä nyt erityisesti sinun suuntaasi Netflix, ovat nähneet myös aiheelliseksi asetella kattaukseen myös määrättömästi kaiken maailman kielialueiden genre-viihdettä, niin valinnanvara on jo lähes mahdotonta luokkaa.

    Eikä tänne kaukaiseen pohjolaan edes saada kaikkea, mitä tehdään. Saati sitten niitä menneiden aikojen, jo lähes myyttisiä ulottuvuuksia väreileviä tuotantoja. Onneksi edes niin…

    Joskus sarjasta, ja juomasta, jää vain paha maku suuhun. Niin kuin nyt esimerkiksi:

    • Space Force, vaivaannuttava komediasarja avaruusjoukoista. Steve Carell ei ole koskaan ollut vähemmän hauska. Samaan syssyyn myös Avenue 5, joka on varmasti Hugh Laurien vähiten hauska tuotos. 
    • Inhumans tai Iron Fist, molemmat kehnoja, ensimmäinen ei ymmärtänyt, mikä tekee supersankareista katsottavia; ja jälkimmäinen ei ymmärtänyt, mistä päähenkilössä on kyse.  
    • Visitors, en ole ihan varma, saako ranskalaisille antaa komediaa tehtäväksi. Hieman sama ongelma japanilaisten kanssa. Tosin ranskalaiset osaavat tehdä erittäin hauskoja sarjakuvia, joten missä vika? Sillä eihän Asterixin nerous voi johtua vain kääntäjistä? Eihän? 
    • Gotham, mikä erityisesti surettaa, koska pidin ajatuksesta, näyttelijöistä ja ehkä suosikkini Batman-liitännäisistä sarjakuvista on Gotham Central (jonka kanssa tällä ei toki ole mitään tekemistä, vain ajatus poliisityöstä supersankarin kotikaupungissa, ehkä se on vain Greg Ruckan ja Ed Brubakerin nerous, joka tv-sarjasta uupuu?). Myös Batwoman, joka ei vain koskaan lähtenyt liikkeelle oikealla tavalla.

    Sitten on näitä "pettymyksiä", jotka vain jäävät kesken. Yleensä siitä syystä, että kuvittelen aika hyvin tietäväni, mihin sarja on menossa, enkä halua/jaksa uhrata sille enempää aikaani, jonka olen ymmärtänyt olevan rajallinen. Kuten: 

    • Lucifer, joka on ihan hauska sarja, huomattavan erilainen kuin Gaimanin alkuperäinen luomus ja joka toimii selvästikin monille ihan tässäkin muodossa, mutta kolmannen/neljännen(?) jakson jälkeen luulen ymmärtäneeni, miten sarja etenee. Sain myös sivusta seurata, miten se sitten eteni ja olin koko lailla oikeilla jäljillä. 
    • Titans, tai oikeammin sen kolmas kausi. Pidin ensimmäisestä, sen tunnelmasta ja juonikuvioista, mutta toinen kausi oli pettymys ja kolmannen kanssa päädyimme erittäin pian yhteisymmärrykseen siitä, että polkumme lähtivät kulkemaan eri suuntiin.
    • Legends of Tomorrow, joka oli sitten kuitenkin liikaa pastissia ja pölhöä supersankariasameoldsameoldia, vaikka Rory Tohtorina olikin hauska veto. 
    • Stargirl, jokin siinä aluksi tenhosi, mutta aika pian olimme taas YA-supersankarimaailmassa, jossa tapahtuu asioita, joita en draamaani kaipaa. 
    • Stranger Things ja Lost, joiden ensimmäisistä kausista pidin todella paljon eli bingasin ne parissa päivässä, mutta en koskaan palannut toisille (tai siitä eteenpäin) kausille. Sama iZombien ja 100:n kanssa. 
    • Ja sitten nämä, jotka useimpia ihmisiä ovat enemmän kuin viihdyttäneet, mutta joihin en kerta kaikkiaan saanut missään vaiheessa otetta, jotta jaksaisin katsoa enempää. Expanse ja Our Flag Means Death. Ehkä joskus. Ehkä.

    Jotkut näistä keskeytyneistä ihmetyttävät minua, etenin kun mietin, mitä kaikkea olen sitten kuitenkin katsonut loppuun asti. Kuten Bosch, joka on viihdyttävä, mutta kyllähän minä tiedän, mitä siinä tapahtuu ja miten Titus Welliver taas machoilee ja kuuntelee Cochranea. Tai Taken, joka oli oikeasti ihan kammottavan huono, kuten alkuperäisen elokuvan molemmat jatko-osatkin. Ei ymmärrä, näin jälkikäteen siis.

    IMG_0469

    Samaa pahaa makua suuhun tarjoilee BROTHERSin English Cider Marsh Mallow. Se onpi irlantilainen siideri. Joka maistuu suomelonilta, paitsi että samoin kuin aiempi vesimeloni-juoma, Warheadsin Sour Soda, tämäkään ei maistu vesimelonilta, mutta toisin kuin alkomaholiton kaverinsa, tämä maistuu itse asiassa aika epämiellyttävältä. Ihmeellinen sokerin maku yhdistettynä kummalliseen karvauteen. "Tuoksussa" saattaa olla aanunki vaahtokarkkia, mutta ei kyllä oikeasti. Välttäkää.

  • 11. Nukkumatti

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Sandman on yksi kaikkien aikojen hienoimmista sarjakuvakokonaisuuksista. Neil Gaimanin paras tuotos, joka parhaimmillaan on jotain ylittämättömän komeaa kerrontaa. Ja jonka visuaalinen puoli aivan liian usein onnistui olemaan, sanotaanko kauniisti, kohtuullisen keskinkertaista. Jotkut yksittäiset tarinat ovat toki häikäisevän upeasti kuvitettuja, mutta liian usein se taide jää kauaksi tarinankerronnan tasosta.

    Niinpä uusi visualisointi on eittämättä ollut niin munin kuin monen muunkin toivelistalla jo pitkään. On vaikea uskoa, että kukaan oikeasti olisi halunnut rajoittaa Sandmania elokuvaksi, mutta suoratoistopalveluiden otettua maailman haltuunsa, kaukainen haavekuva upeasta adaptaatiosta muuttui todeksi.

    Ja onhan tämä upean näköinen monellakin tapaa. Tarinat ovat tuttuja ja kerrottu jotakuinkin niin "uskollisesti" kuin voi olettaa. Henkilöhahmoihin tehdyt muutokset ovat mielestäni ihan asiallisia ja viitseliäisyys kertoa asiat rauhallisesti, ikään kuin lehti kerrallaan, on kiitettävä ratkaisu. 

    Alun tietty petaaminen toimi minulle, vaikka se monia hitaudellaan häiritsikin. Kun päästiin vauhtiin, jaksot olivat kerta toisensa jälkeen loistavia. Se joka ei "The Sound of Her Wings" -jaksoa katsoessa ymmärrä olevansa jonkin perusproosaa korkeamman tuotannon lähettyvillä, ei tarvinne tosi-tv:tä enempää viihdettä elämäänsä. Eikä kauden loppujaksoissa ole kritiikille liikaa sijaa. Bonusjaksotkin osuvat kohteeseensa, vaikka kissat ovatkin möllejä. "Calliope" iskee taas kuin aikanaan sarjakuvassa. 

    Näyttelijät ovat järjestään onnistuneita valintoja. Tom Sturridgen soisi ottavan vähän painetta pois ääntämisestään, jotta se ei olisi niin jäykkää, kun siihen ei ole tarvetta. Draaman sitä vaatiessa, uhkaava Sandman on sitä todellakin. Boyd Holbrookin Corinthian on nerokas, Vivienne Acheampong todella onnistunut Lucienne ja Kirby Howell-Baptiste aivan älyttömän hyvä versio Kuolemasta. Toivon mukaan toisella kaudella saamme myös hieman enemmän irti Gwendoline Christien Luciferista ja erityisesti lisää perheenjäseniä. Kiitos. 

    Ja onhan tämä sarja ihan hemmetin kaunis. Kaunis tarkoittaa tässä nyt kaikkea kuvallista, joka ei aina tietenkään mahdu normaalin "kauniin" merkityksen sisälle, mutta rujoimmillaankin (katson nyt sinua, viides jakso) Sandman näyttää vaikuttavalta. Joillain hifistelijöillä on omat aatoksensa kaiken maailman renderöinneistä. Olen päättänyt, että en jaksa olla pikkuasioista liian ahdistunut. Annan alitajunnan korjata puutteet ja vain nauttia kokemuksesta. Lisää!

    IMG_0465

    Warheadsin Sour! Black Cherry Soda tekee toisen esiintymisensä seuraavassa Tähtivaeltaja-podcastissa, mutta tässä se pääsee varsinaista ensiesiintymistään aiemmin maailmalle. Kyseessä on siis hapan kirsikka, tuo maitotuotteista vähemmän tunnettu. Se on varsin hapan, happamampi kuin jokunen päivä sitten nautittu vesimelonius. Tämä on myös jännästi säilötyn kirsikan makuinen, enemmän kuin minkään muotoisen tuoreen kirsikan. Sellaisen sokeriliemeen säilötyn, joita lapsuuden kakuista otettiin pois, koska maku ei ollut mieluisa. Suutuntumakin oli outo, hieman marmelaatimainen. 

    Mutta tämä juoma on ihan kiva. Hapan ja kirpeä. 

  • 10. Kuuritari

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Moon Knight on minulle hieman hämmentävä tapaus. Kun tv-sarjan ensimmäinen traileri julkistettiin, katselin sitä kiinnostuneena, mutta samalla hämmentyneenä. En tunnistanut lyhyestä pätkästä mitään muuta, kun kostyymin. Oletin asiantilan muuttuvan, kun saisimme sarjan nähtäväksemme. 

    No, ei. 

    Katsokaahan, minä luin Moon Knightia silloin, kun se alun perin alkoi ilmestymään 80-luvun alussa tai niillä main. Samaan aikaan kun Fennica Comicsissa tuli käytyä enemmän kuin oli varaa. Alkuperäiset Elfquestit, Alien Legion, (mitä kaikkea näitä nyt olikaan?) Cerebus, Love & Rockets jne. Kaikki kadonneet maailman melskeisiin ja meteliin.

    Olennaisin syy Moon Knightiin viehtymiseeni oli tietenkin Bill Sienkiewiczin taide, joka vaikutti pieneen kuvittajapoikaan melkoisesti. Saattaa myös olla, että olin erityisesti viehtynyt kuvitukseen ja siihen, miltä asiat näyttivät, huomattavasti enemmän, kuin mitä itse tarinassa tapahtui. Siksipä tv-sarjan jakautuneet persoonallisuudet ja kaiken maailman jumaluudet tuntuivat vierailta, mutta samaan aikaan varsin hauskoilta. 

    Ja onhan sarja komean näköinen, Poe Dameron hyvä rool(e)issaan ja Khonshu kaikessa ylemmyyden tunnossaan Kuun jumalana on varmaankin F. Murray Abrahamin paras roolisuoritus sitten Salierin. Egypti-osuus oli tunnelmaltaan todella hurmaava, Aleksanteri Suuren sarkofagin löytyminen ehkä hieman korni, mutta hyvällä tavalla, puuttui vain Zahi Hawass kertomassa kaiken taustalla olevan tarinan. 

    Persoonallisuuden jakautuminen ei ole koskaan helppo juonikuvio, mutta minusta tässä onnistuttiin varsin hyvin, etenkin kun en "tiennyt"/muistanut siitä alun perin mitään. Lopun twist oli siten myös ylläri. Kun tähän lisätään ne kaikki muinaisen Egyptin jumaluudet (erityisiä pop-pisteitä Tawaretille, joka oli riemastuttava), kaunis kuvaus sekä viettelevä musiikkiraita, joka ymmärtääkseni yhdisteli paikallista populaarimusiikkia eri aikakausilta sarjan egyptiläisen säveltäjän nuotittamaan taustamusiikkiin, niin näistä suodattuu erilainen, mutta kiinnostava Marvel-kokemus. Ja olihan se hauska nähdä Scarlet Scarab toiminnassa. 

    Tässä on sen verran oma tunnelmansa, että se ei helposti sujahda muun Marvel-tuotannon joukkoon, mutta tämä viimeisin "vaihe" multiversumeineen ja eri hahmojen mielen järkkymisineen vaikuttaisi olevan menossa siihen suuntaan, että joku Kuuritarikin sinne saattaisi hyvinkin mahtua. Eipä tässä kyllä ihan hirveästi (lue: ei yhtään) viittausta ole koko muuhun MCU:hun. Saattaisin mieluiten pitää ihan omanaan, mutta aika näyttää. 

    Oikein hauska. 

    IMG_0460

    Niin kuin tämä belgialainen omenaolut Floris. Vuonna 1654 perustetun Huyghe-panimon 3,5%:n painoinen "Belgian White Fruit Beer". Siis… omena? Interwebsin mukaan vaihtoehtoja näyttäisi olevan vaikka mitä, mukaan lukien esim. kirsikka, passionhedelmä, suklaa ja mansikka. 

    Tähän voisi tottua, hieman hapan, vienosti makeutta ja humalan maku taittuu niin, ettei se lyö päälle. Alhaisempi prosenttimäärä kuin peruskeppanassa, joten sein puoltaa terveysvaikutteisuutta. Oikein mainio. 

  • 9. Kaseva

    by

    , , ,

    Black

  • 8. Galaksienvälinen

    by

    , , ,

    Posted by jukkahoo

    Tänään kaapista tarttui kouraani Force Majeure. Kyseessä on belgialainen alkoholiton kriek. Tämä maistuu kyllä ihan aidolta asialta, paitsi kun jälkimaussa pitäisi maistua jonkinlainen humalan puru, niin eipä tunnu. Kun ottaa hieman isomman suupaisun, niin jonkinlainen hento muistuma sieltä on havaittavissa, kas, onhan tässä prosentteja vajaat 0,5% kuitenkin. Ehkä se vähäinen määrä mallasta ja humalaa, mitä tässä ainesosien mukaan on, välittyy. Kirsikka kyllä muistuttaa olemassa olostaan ja huolella. Oikein hauska. On makeampi kuin useimmat maistamani kriekit.

    IMG_0447

    Hätätilan kohdalle iskiessä, tämä on oikeinkin sopiva "force majeure" välittömämpään kirsikkaolusen himoon.

    Joskus tapahtuu niin, että sitä vain aloittaa tekemään jotain ilman suurempaa suunnitelmaa ja lopputulos osoittautuu iloiseksi yllätykseksi. TV-sarjojen kanssa näin käy aina välillä: Diablero, Misfits, Truth-Seekers, The Fades, Timeless, Travelers, The Almighty Johnsons tai Crazyhead. Lisään tähän joukkoon nyt kriitikoiden vähättelemän ja katsojien hyljeksimän viime vuoden Intergalacticin.

    Intergalactic on sarja, jossa joukko naisvankeja kaappaa haltuunsa avaruusaluksen, jolla heitä ollaan viemässä vankiplaneetalle. Joukossa on niin kapinallisia, murhaajia kuin myös syytön poliisi, joka lavastetaan sarjan alussa syylliseksi. Ei vähiten siksi, että hänen äitinsä näyttäisi olevan poliittisesti melko autoritaarisen Commonwealthin ylin poliisiviranomainen. Hieman villimpien rikollisten joukossa on myös autereisen ihanan Natasha O'Keeffen (tuttu Misfitsien viimeisiltä kausilta) esittämä tiedehenkilö ja kapinaliiton perustaja. Suunnitelmana on matkata myyttiseen Arcadiaan, johon Commonwealthin kova koura ei yletä. Sitten sattuu ja tapahtuu.

    Intergalactic ei ole maailman paras scifi-sarja, eikä sen erikoisehvektit ole aivan sieltä kirkkaimmasta kärjestä. Sen henkilökaarti on stereotyyppejä pullollaan ja juonenkäänteet yhtälailla yllätyksettömiä kuin itsestäänselvyyksiä. Mutta sillä on sydäntä ja tunnetta ja näyttelijäkaarti, joka antaa kaikkensa. Ja se on lähes täydellinen tämän päivän versio nais-painotteisesta Blake's 7 -sarjasta. Ilman Servalania ja tämän iltapukuja. Täytyy tyytyä Parminder Nagran tyköistuvaan jumppapukuun. 

    Ihana, pöhkö sarja, joka vähemmän yllättäen jää ns. kesken, kun Sky veti johdot irti ensimmäisen kauden jälkeen. Sääli, olisi ollut hauska nähdä, mihin kaikkialle nyt kesken jääneet tarinanpätkät ja henkilökehittely olisi johtanut.