Eating Muffins

Posted by Sari

Maailmanlaajuisesti espanjantauti tappoi 50-100 miljoonaa ihmistä, suurimman osan niistä toisen aallon aikana elo-joulukuussa 1918. Influenssa oli poikkeuksellinen paitsi tappavuutensa vuoksi, myös siksi, että se tappoi suurissa määrin terveitä 20-40 -vuotiaita. Taudista kertovat ja sitä tutkivat teokset yleensä pohtivat miksi paljon ensimmäistä maailmansotaa enemmän tappanut pandemia on unohtunut historian hämäriin. Tällä hetkellä tämä A tyypin H1N1 -influenssa on kaikkea muuta kuin unohdettu. AIDS ja Ebola, SARS ja sikainfluenssa, bioterrorismi, rokotevastaisuus ja sen murentama laumaimmuniteetti ja bakteerien kasvava antibioottiresistenssi ovat saaneet meidät kiinnostumaan pandemioista aivan toisella tavalla kuin vielä parikymmentä vuotta sitten.

Espanjantautia on lähestytty ilahduttavan monesta eri näkökulmasta: suurena dramaattisena tapahtumana, paikallisyhteisöjen näkökulmasta, sosiologisena ja kulttuurillisena ilmiönä, terveydenhuollon kriisinä, lääketieteen näkökulmasta niin historiallisesti kuin nykyisen tutkimuksen kautta. Pandemian tutkimus on erinomainen esimerkki sekä monitieteellisestä tutkimuksesta että eri alojen asiantuntijoiden monesta näkökulmasta tekemästä tutkimuksesta.

Tiedejournalisti ja kirjailija Laura Spinney yrittää teoksessaan ”Pale Rider: The Spanish Flu of 1918 and how it changed the world” luoda yleiskuvaa tästä historian tuhoisimmasta influenssapandemiasta. Puhtaan kronologisen lähestymistavan sijaan influenssan historiaa kuvaavan alun ja pandemian seurauksia käsittelevien lukujen välissä hän kuvaa itse espanjantautia hyppien ajassa ja paikassa ympäri maapallon ja yrittää luoda kokonaiskuvaa taudin kulusta ja vaikutuksista.

Humanistille kirjan onnistuneinta antia ovat sen loppuluvut, joissa pohditaan espanjantaudin lääketieteellistä, sosiologista ja kulttuurillista merkitystä ja otetaan myös lyhyesti kantaa siihen, kuinka espanjantaudin kokemukset saattaisivat auttaa meitä varautumaan todennäköiseen tulevaan influenssapandemiaan. Itse jäin kirjoittajan kanssa pohtimaan miksi epidemia jätti niin vähän jälkiä kirjallisuuteen. Esimerkiksi koleraa käsitteleviä tai sivuavia romaaneja tuntuu olevan huomattavasti enemmän.

Itse pandemiaa kuvaavat luvut marssittavat lukijan eteen dramaattista ironiaa kahmalokaupalla, mutta jäävät hiukan toisistaan irrallisiksi eivätkä pysty luomaan koherenttia kuvaa tapahtumista. Vaan ehkäpä hiukan kaoottinen lähestymistapa heijastelee taudin maailman tuomaa kaaosta. Erityisen kiinnostavaa on, kuinka kirjoittaja keskittyy kuvaamaan pandemiaa muualla kuin Euroopassa. Täällä Ensimmäinen maailmansota oli edelleen suurin tappaja, kun taas muualla maailmassa Kiinasta Brasiliaan ja Alaskasta Etelä-Afrikkaan espanjantauti järkytti yhteisöjä paljon sotaa enemmän ja taudin leviämisen ja kuolleisuuden analyysi näillä alueilla antaa paljon uutta tietoa.

Espanjantauti ei myöskään alkanut Espanjasta – neutraalina valtiona sen vapaa lehdistö raportoi pandemiasta muita Euroopan maita vapaammin ja kiitokseksi maan nimi liitettiin influenssaan. Taudin alkuperälle on tällä hetkellä kolme mahdollista alkupistettä, Étaplesin kenttäsairaala Brittien rintamalinjojen takana, Camp Funstonin sotilastukikohta Kansasissa ja Pohjois-Kiina. Kaikissa tapauksissa otaksutaan mutatoituneen influenssan hypänneen ihmisiin linnuista ja sotaan liittyvien ihmismassojen liikkumisen avittaneen suuresti sen leviämistä.

Spinneyn teos on mainio tapa tutustua teemaan. Se on vetävästi kirjoitettu ja kansantajuinen yleisesitys joskin hiukan enemmän historiallista analyysia ja koherenssia jäin kaipaamaan.  Jos taudista Suomessa on kiinnostunut, tarjolla olisi Eila Linnanmäen väitöskirja Espanjantauti Suomessa (SKS, 2005).

Posted by Sari

Vähän aikaa sitten hesarissa oli kummallinen ja tarkoitukseton artikkeli, (voi olla maksumuurin takana) jossa meuhkattiin siitä, että Anna ja Runotyttö-kirjojen kirjoittaja Lucy Maud Montgomery ei ollut onnellinen elämässään ja avioliitossaan ja teki lopulta itsemurhan. Kirjoittajan mielestä tämä jotenkin teki tyhjäksi kirjailijan elämäntyön ja merkitsi, että tyttökirjojen lukijat ovat eläneet jossain valheen alhossa kaikki nämä vuodet. Mitään yhtä typerää en ollut pitkään aikaan lukenut, mutta koska olin juuri samaan aikaan lukemassa Caroline Fraserin elämänkertaa Laura Ingalls Wilderista, Pieni talo -sarjan kirjoittajasta, ajattelin ennen kaikkea, että mahtaisi artikkelin kirjoittajan pää räjähtää, jos tietäisi mitä kaikkea Ingalls Wilder unehutti pois uudisraivaajaelämää käsittelevästä lastenkirjasarjastaan.

TV-sukupolven lapsille Wilderin tarinat ovat vielä tutumpia Michael Landonin tuottamasta 9 kautta pyörineestä TV-sarjasta mutta kyllä minä siitä huolimatta muistan kantaneeni vihreäkantiset romaanit kotiin kirjastosta pari kerrallaan. Suosikkini lapsena oli Pitkä talvi preerialla, jossa oli todellista jännitystä: löytävätkö Almanzo ja viljakuorma perille tuulen tuiskusta vai nääntyykö kaupunki nälkään? Nyt aikuisena täytyy sanoa, että Pieni talo preerialla -kirjan harkitut sanankäänteet, rauhallinen tempo ja kuvauksellisuus tekevät siitä niin lyyrisen ja samalla vaatimattoman, että se lienee suosikkini.

Yhdysvalloissa kirjoilla on edelleen ikoninen asema köyhän mutta itsellisen ”manifest destinyä” toteuttavan rajaseutuperheen elämän kuvauksena, ja ihan omia juonenkäänteitä ja hahmoja sisältänyt TV-sarja toi puolestaan idyllisen ydinperheen rajaseutuelämän 1970-luvun Vietnamin ja Watergaten repimiin koteihin.

Fraserin elämänkerta on ensimmäinen, joka asettaa Wilderin ja hänen perheensä elämän historialliseen kontekstiin. Tosin totuudenmukaisempaa olisi ollut panna kanteen myös Lauran tyttären Rose Wilder Lanen nimi koska kirja pitkälti kuvaa molempien naisten elämää ja heidän välistä suhdettaan.

Isä ja äiti Ingallsin tarina on loppujen lopuksi epäonnistumisten kavalkadi. Wisconsinin, Minnesotan, Iowan, Kansasin ja lopulta Etelä-Dakotan erämaissa ja preerioilla ei pienmaanviljelyksellä lopulta ollut jakoa. Maa oli liian köyhää ja ilmasto liian vihamielinen. Jos viljaa eivät vieneet myrskyt tai kuivuus, sen veivät valtavat heinäsirkkaparvet. Ingallsit eivät koskaan onnistuneet elämään maanviljelyksellä, asuttamansa uudistilat he joutuivat kerta toisensa jälkeen myymään tai hankkimaan lisätuloja muualta. Laura joutui jo pikkutytöstä asti auttamaan perheen toimeentuloa käymällä töissä, pieni talo Kansasin preerialla oli rakennettu luvatta intiaanien maille ja kerran perhe joutui lähtemään yön selkään Iowan Burr Oaksista, kun isä Ingalls ei pystynyt maksamaan velkojaan. Laura selvästi lähes palvoi isäänsä, eikä hänen kirjoissaan puolella sanallakaan viitata siihen, että olosuhteiden lisäksi perheen kohtaloihin vaikutti paljolti myös Charles Ingallsin lyhytjänteisyys ja kykenemättömyys nähdä valintoihinsa sisältyviä riskejä.

Mitä Wilderiin itseensä tulee, hän ja Almanzo muuttivat muutaman avioliittovuoden jälkeen Etelä-Dakotasta ensin joksikin aikaa Floridaan ja palattuaan sieltä lyhyeksi ajaksi takaisin, vuoden 1893-laman myötä lopullisesti pois rajaseuduilta Missouriin. Siellä he asuivat Rocky Ridge -farmilla ja läheisessä Mansfieldin kaupungissa eläen aika lailla kädestä suuhun kunnes Wilderin 60-vuotiaana suuren laman pyörteissä aloittama lastenkirjasarja alkoi myydä.

Wildereiden tytär Rose, itsekin kirjailija ja äitinsä tekstien ensimmäinen lukija ja toimittaja, kärsi luultavasti diagnosoimattomasta maanis-depressiivisyydestä. Hän ei osannut juurtua paikalleen, tuhlasi maanisen vaiheen aikana suuria summia rahaa ja otti siipiensä suojaan erinäisen määrän nuoria miehiä, epävirallisesti adoptoituja poikia täyttämään perheen tarvetta. On myös väitetty, että hän haamukirjoitti äitinsä kirjat. Fraser kuitenkin todistaa uskottavasti niin äidin ja tyttären välisen kirjeenvaihdon kuin tyylillisten seikkojen avulla tämän olleen epätodennäköistä. Lanella varmasti oli suuri merkitys sarjan käsikirjoitusten muokkaajana, mutta teksti on Wilderin käsialaa. Lanen kirjallinen tyyli on paljon dramaattisempaa kuin hänen äitinsä varsin arkipäiväinen tapa kuvata elämäänsä. Rose Wilder Lanesta elämänkerta ei muutenkaan jätä kovin positiivista kuvaa. Hän vihasi Rooseveltia ja New Dealia, ja oli Ayn Randin ohella yksi johtavia varhaisia libertaarisia polemisteja. Se että hänen vanhempansa ja isovanhempansa olivat kerta toisensa jälkeen käyttäneet hyväkseen liittovaltion tukea hankkimalla Homestead-lain pohjalta viljelymaata, oli hänen mielessään aivan toinen asia kuin New Dealin avustusohjelmat. Äitinsä teoksia hän piti amerikkalaisen individualismin riemuvoittona: toimeentulon rajoilla ponnisteleva perhe tulee niissä toimeen ilman valtion avustuksia.

Prairie Fires sijoittaa mainiosti Ingallsin perheen tarinan historialliseen kontekstiin ja antaa Wilderin muistelmia ja lastenkirjoja realistisemman kuvan perheen yrityksistä löytää pysyvä koti ja toimeentulo. Kirjan painopiste on kuitenkin aikuisen Lauran ja Almanzon sekä Rosen elämässä ja Pieni talo -kirjojen syntyprosessin kartoituksessa. Vain ensimmäinen kolmannes sijoittuu Laura Ingalls Wilderin lapsuuteen ja nuoruuteen joka ehkä lukijoita kuitenkin eniten kiinnostaa.

Itse jäin tabletin sammutettuani miettimään vielä kahta asiaa. Ensinnäkin oli jotenkin kovin jännittävää tajuta, että viikkoja tai kuukausia katetuilla vankkureilla uudistilaa raivaamaan matkustanut Wilder ennätti vanhoilla päivillään nähdä reittilentojen arkipäiväistymisen ja matkusti itsekin lentäen tytärtään tapaamaan. Toiseksi kirja muistutti sukupolvien ketjun hauraudesta: Charles ja Caroline Ingallsin viidestä lapsesta vain Lauralla oli omia lapsia. Rosen kuoltua lapsettomana sammui sukuhaara siihen.