Eating Muffins

Posted by jukkahoo

Vuosien aikana olen ollut hirvittävän huono ottamaan vastaan lukuhaasteita. Aikonut useammankin kerran, mutta lopulta kaikki on jäänyt kesken, aika lailla samalla tavalla, kuin kirjapäiväkirjan pitäminen on jäänyt aina alkutekijöihinsä. Viimeistään helmikuussa merkinnät ovat jääneet tekemättä ja kun vuosi on taas kääntymässä seuraavaksi, kyseinen tehtävänanto hiipii mieleen ja taas luvataan itselle, että tällä kertaa…

Ja sama lukuhaasteiden kanssa. Mikä on tavallaan sääli, koska sillä tavalla tulisi varmasti luettua tavaraa, jota en näinä päivinä juurikaan lue. Suurin osa luetusta on joko tieteis- tai fantasiakirjallisuutta, osa historiallista ja/tai mysteereitä, pienempi osa faktakirjallisuutta ja satunnainen sitten Jotain Muuta. En nyt laske tähän sarjakuvatuksia, ne ovat kuin oma elämänmuotonsa.

Ja tavallaan taas ajattelen, että olen elämäni aikana jo lukenut aika lailla kaikenlaista, on Keltaista kirjastoa, Sinistä (vai mikä se oli oikealta nimeltään?) kirjastoa, klassikoita, eri kielialueiden teoksia, dekkareita, seikkailukirjoja, lasten. ja nuortenkirjoja, huumoria, mitä kaikkea. Vähemmän runoutta, ehkä minä sen Vapautetun Jerusalemin vielä tavaan, tai Aniaran, tai Deep Wheel Orcadian, se näistä nyt lyhin olisi. Ja genreä. Vähemmän myös näytelmiä tai muita vähemmän puhtaaksi proosaksi laskettavaa.

Klassikoidenkin kanssa on ollut aika lailla niin ja näin sitten 80-luvun. Silloin tuli luettua lähes mitä vaan, koko ajan, erilaista ja outoa, kummallista, vähemmän omakohtaista. Kiitos koulujärjestelmän, ikäpolveni ihminen on päässyt lukemaan aika lailla kaikenlaista, tai on ainakin saanut mahdollisuuden olla tietoinen kaikenlaisesta, myös erilaisesta, vaikka tietenkin se ehdottomasti olennaisin koulussa esiin nostettu kirjallisuus oli (ja varmaan edelleen on?) kotimaista.

Jota en nyt tällä hetkellä koe tarvitsevani luettavaksi, eli ei Tuntematonta sotilasta tai Työmiehen vaimoa, kiitos. Waltarini ja Kiven olen lukenut, pärjään niillä. Uusia kotimaisia kertojia ilmestyy jatkuvasti sellaisella tahdolla, että siinäkään ei pysy oikein keskiäkäinen setämies mukana.

Mutta nyt päätin ottaa kiinni haasteesta. Eräässä salamyhkäisessä ryhmässä on ollut tapana tehdä vuosittainen lukuhaaste ja seuraavaksi on ehdotettu James Joycen Odysseusta. Siitä on elokuvakin. Tai onhan noita useampikin, viimeisen on tehty sen verran isolla budjetilla, että kaikki aikaisemmat eivät varmaankaan ole maksaneet yhteensä niin paljon tehdä. En tiedä, kuinka hyvä Christopher Nolanin Odysseus on, mutta traileri näyttää synkeän hienolta ja eiköhän noilla näyttelijöillä ja kohtuullisen kuuluisalla kertomuksella ole saatu aikaan komea ja näyttävä spektaakkeli. Odotan suoratoistoon saapumista, varmasti olisi aivan mahtava kokemus elokuvateatterissa koettuna, mutta ei vanha jaksa, viitsi, kiinnostu. Sitä paitsi siellä on kuitenkin joitain räkänokkia metelöimässä ja pilaamassa katselukokemuksen.

Odysseuksesta on kaksi suomennosta, alkuperäisen englannin lisäksi, Saarikosken muinainen ja ilmeisen vapaamuotoisesti käännetty versio sekä Leevi Lehdon uusi (“uusi”, 2012) , kymmenisen vuotta hiottua kappale, joka arvostelijoiden mukaan on sitten niin paljon parempi. Mutta kuulemma myös kankeampi ja kuivakampi kuin aikaisempi, joka lienee kääntynyt välillä aika tuiskeessa. Jos pahat kielet puhuvat totta.

Koska en nyt aivan heti koe tarvetta ostaa uutta versiota, minulle riittää vuoden 1964 painos, jonka omasin isoäitini jäämistöstä. 722 sivua ajatuksenjuoksua Dublinista kesäkuun 16. päivänä 1904. Saa nähdä.