Posted by Sari
Ensin, onnittelut Natalle Tähtivaeltajan novellikisan
voitosta. Tykkäsin. Ja onnittelut myös Pasi Jääskeläiselle
Kuvastaja-palkinnosta. Lumikon päähenkilöiden kanssa en itse koskaan päässyt sinuiksi, mutta siitä huolimatta romaani on mielestäni monella tapaa oikeasti viisas kirja ja palkitseva lukukokemus.
Kuvastaja kun jaetaan fantasiakirjalle, on keskustelu
reaalifantasiasta ja -fantastikoista taas nostanut päätään. Jäniksenselkäläisen
kirjallisuuden seurassa Pasi vastailee kyselijöille otka ihmettelevät kuinka reaalifantasisti voi saada
fantasiakirjallisuuspalkinnon, ja omissa blogeissaan kysymystä pohtivat myös
Anne ja syksyn esikoiskirjailija Miina
Supinen. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä, eli nyt koen aivan välttämättömäksi
avautua näin julkisesti aiheesta reaalifantasia. Ottakaapa mukava asento, lasi
viiniä ja rentoutukaa:
Tätä kirjoitusta on rustattu jo yli puoli vuotta.
Ensimmäiset versiot tuhoutuivat suuressa meteori-iskussa (kovalevy pamahti),
toinen versio taasen kuoli halvan USB-pätäkkäni myötä. Tätä kolmatta kieltäydyn
työstämästä samanlaisella pieteetillä, muuten pelkään tuhoavani sekä uuden
pöytäkoneen että uuden USB-pätäkän.
Jos muistelen sitä ensimmäistä versiota tästä postauksesta
jonka ensimmäiset aihiot syntyivät – uskokaa tai älkää – toissakesänä
patikkaretkellä Solvallassa, niin silloin luulin Reaalifantasian olevan
jonkinlainen suomalainen vastine maagiselle realismille. Muistan ajatelleeni
että a) voi herran tähden, eikö noita markkinointiin tarkoitettuja
genrelaatikoita ole ihan tarpeeksi, ja heti sen perään b) hmm… Itse asiassa
tuohan voisi olla aika mainio termi kuvaamaan ei-realistista kirjallisuutta
jossa ei liikuta sekundaarimaailmassa vaan mieluummin nyrjäytetään
todellisuutta hiukkasen raiteiltaan. Maagisesta realismista ajattelin sen
eroavan ennen kaikkea arjen kuvauksen korostamisella, jonka olen kokenut
suomalaisessa spefissä, dekkarikirjallisuudessa kuin tietysti ennen kaikkea
mainstreamissa erityisen voimakkaana impulssina.
Ajattelin myös että ehkä reaalifantasistit halusivat
kirjoittaa todellisuudesta, fyysisestä intrasubjektiivisesta maailmasta, mutta
koska postmodernismi on tylsyttänyt realismin kynnet, antaisi
fantasiaelementtien käyttö nyrjäyttämässä todellisuutta paradoksaalisesti
jännittäviä mahdollisuuksia kuvata ja kommentoida reaalimaailmaa. Tällä tavoin määriteltynä
reaalifantasia alkoi vaikuttaa ihan oivalta markkinointigenreltä joka oikeasti
antoi osviittaa siitä mitä teos saattaisi pitää sisällään.
Sitten reaalifantastikoiksi alkoi tunnustautua ihmisiä jotka
kirjoittivat historiallisia romaaneja ja ihan rehellistä sciffyä ja minä menin
yhtä ymmälleni kuin Tero (jonka artikkeli julkaistiin Kosmarissa 3/2006). J. Pekka Mäkelä sanoi että kyllä hän kirjoittaa SF:ää mutta ei halua kahlita kirjailijaminäänsä
siihen tulevaisuudessa, Anne sanoi jotta hän kokee sen
kirjailijana vapauttavana terminä joka antaa mahdollisuuden poimia juuri ne
tekniikat ja teemat jotka kulloinkin sopivat. Pasi sanoi että lähes kaikki kirjallisuus on oikeasti reaalifantasiaa,
vain äärimmäinen genrekirjallisuus ja äärimmäinen realismi rajautuvat sen
ulkopuolelle ja että reaalifantasiassa juttu on se että fantastiset elementit
eivät ole itsetarkoitus. Reaalifantastikkojen/reaalifantasian kenttä laittoi
terminsä leijumaan nopeammin ja paremmin kuin Derrida konsaan ja tämä lukija
päätyi kääntymään mise-en-abymensä laidalta kovin lannistuneena.
Lukijan (ainakin tämän lukijan) kannalta katsottuna: jos
siis reaalifantasia on kaupallinen genretermi, se on totaalisen hyödytön koska
se on vielä laajempi ja sisällyksettömämpi kuin ”fantasia” tai ”scifi”. Jos se
on kirjallinen liike ei sillä tunnu olevan yhteistä päämäärää sen lisäksi että
kirjailijan pitää kirjoittaa siitä mistä haluaa ja käyttää niitä työkaluja
joita haluaa sanoakseen mitä hän haluaa ja rajoitukset hiiteen. Näin
pöytälaatikkokirjoittajan näkökulmasta tuo vaikuttaa jotenkin
itsestäänselvyydeltä. Siispä olen tullut siihen arvovaltaiseen lopputulokseen
että reaalifantasia on nasta työkalu jolla kirjailija pystyy jäsentämään omaa
tekemistään. Se antaa kirjoittajalle luvan ja vapauden käyttää juuri sellaisia
elementtejä kuin tarina vaatii, ja kuten Anne sanoo antaa näkyvyyttä ja
vertaistukea. Lukijalle – ainakin tälle lukijalle – tieto siitä että kirjailija
määrittää itsensä reaalifantastikoksi on aika yhdentekevää. Minä osaan ihan
itse lukea kirjoja, löytää niistä merkityksiä ja sijoittaa ne kirjallisuuden
kenttään.
Ceterum censeo, Hauta Blommila on oikeassa kun sanoo että
nykyään on helpompi sanoa ”vittu” kun ”science fiction” ja se on helvetin
sääli.
Eating Muffins 