Eating Muffins

Posted by jukkahoo

I have occasionally dabbled with fiction writing. Yeah, dabbled. Few short stories have been published, the most recent one at the Hannu Blommila Jubileum Book Hannun basaarissa (Hannu’s Bazaar) called "Velho, joka tatuoi sieluja" ("Sorcerer Who Tattooed Souls"). It’s part of a shared world which five of us way back when coined together in order to write stories together. Not a lot happened, Marko wrote "Kuin Benrubin syöksy" which was published in Spin several years ago and the next published work my story.

A pity really. I tried to NaNoWriMo with story set in the shared world, which basically continued the story Marko set in motion, but I never managed to finish it. Never made the NaNoWriMo goal of 50 000 words, either. I just went back and read what I had written (those parts that I posted on lj) and thought that maybe I ought to go back there and tweak it a bit. You know, finish it.

Here’s an excerpt that’s basically a mood piece with some serious exposition going on. In Finnish.

– Harvoin eksyy Kaabasta kukaan tännepäin Adornoa.
– Harvoin täällä lienee muutenkaan muukalaisia, Lyon vastasi, selvästi huvittuneena.
Paimen hymyili ja vastasi:
–
Se on totta myös, täällä ei ole liikaa nähtävyyksiä vieraille tutustua.
Kaupankäyntikin on pientä suureen maailmaan verrattuna, ainakin
uskoisin niin.

Lyonin mielessä nousi esiin pieni epäilyksen siemen,
joka alkoi heti itää ja kasvaa. Paimen oli yllättävänkin puhelias.
Hänen ulkomuotonsa oli kuin kenen tahansa paimenen, mutta sekä hänen
pellavainen paitansa etää jalkineensa olivat kuin tavanomaista
paremmista raaka-aineista valmistettuja. Eikä hänen puheensakaan ollut
aivan niin maalaista kuin ensi kuulemalta olisi odottanut. Lyon alkoi
kertoa kuvitellusta matkastaan Crandesista, siitä kuinka hän oli
eronnut matkakumppaneistaan jo jokin aika sitten, tavatakseen heidät
myöhemmin satamakaupungissa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti kumppaninsa
vastauksia ja kysymyksiä, pyrkien löytämään tämän sanoista vastauksia
epäilyihinsä.

Paimenen puheista kävi ilmi, että Adornossa oli
tekeillä jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Lyon käsitti tämän puheista,
että Adorno olisi mahdollisesti lähdössä sotaan, mutta koska paimen
puhui asioista niin kuin hänen puhekumppaninsa olisi niistä vähintään
yhtä tietäväinen, Lyon ei halunnut tiedustella asioista liian suoraan.
Hän oli kuitenkin melko varma siitä, että kyseessä oli jälleen kerran
yksi lisäepisodi lähes ikuiselta vaikuttavaan sotaan Adornon itäisen
rajanaapurin, Turainen kanssa.

Lyon muisti kuinka hän oli
lapsena joutunut osaksi tuota taistelua. Sota oli alkanut vuosia
sitten. Silloin Adorno ja Turaine olivat vielä olleet yhtä ja samaa
valtiota. Eteläinen Turaine oli ollut maallinen, vapaamielinen
sivistysvaltio kun Adorno, pohjoinen ja kylmä Adorno, oli tiukan
patriarkaalinen ja askeettinen. Silloiset mahtisukujen edustajat olivat
yrittäneet yhdistää kahtia hajautuneita maakuntia solmimalla liiton,
jossa kuninkaan ainoa lapsi, prinsessa Cendria oli naitettu Adornon
mahtavan pappissuvun vanhimman vesan kanssa. Yritys oli epäonnistunut
kauhealla tavalla. Pääkaupunkiin tulleet adornolaiset olivat joutuneet
hääyönä laaja-alaisen salamurhan uhreiksi ja vaikka prinssiksi noussut
Adornon Kevyn olikin saanut pitää päänsä, hänen elintilansa oli
tosiasiassa panttivangin veroinen. Adorno oli noussut saman tien
aseelliseen kapinaan, jonka seurauksena maa oli hajonnut kahtia.
Pohjoisen ylivertaisten joukkojen marssi kohti entistä pääkaupunkia oli
ollut lähes vastustamatonta, kunnes etelän velhot olivat onnistuneet
pysäyttämään heidät. Sota oli raivonnut vuosikausia alueella, jota
tultaisiin myöhemmin nimittämään Kuolleeksi maaksi ja jonka
omistamisesta sota sai aina vain lisää pontta ja syytä. Lyon oli
pakkovärvätty kolmetoista-vuotiaana mukaan sotaan ja hänen
adornolaisille harvinaisten velhon kykyjen ilmetessä eräänä
karmaisevana päivänä, jolloin lähes kaikki hänen yksikkönsä sotilaat
olivat kuolleet. Lyon oli siirretty puoleksi vuodeksi läntiseen
naapurivaltioon Aduatucaan, jossa kaabalaiset velhot olivat opettaneet
hänelle kaiken mahdollisen ja mahdottomankin. Lyon oli palannut
sotatantereelle ja oli taistellut, tappanut, vihannut ja pettänyt
vuosikausia, kunnes jonkinlainen väliaikainen rauha oli tuonut
jatkuvaan taisteluun pienen hengähdyshetken.

Lyon oli tiennyt
mahdollisuutensa tulleen. Hän palasi kotiinsa, mutta löysi
kasvattivanhempansa ja –veljensä joko kuolleina tai muuten vain täysin
etääntyneinä hänestä. Mukanaan vain se minkä hän jaksoi itse kantaa,
Lyon suuntasi tiensä kohti pohjoista ja jäi sille tielleen.

Paimenen kysymys herätti Lyonin muistoistaan.
– Anteeksi, muistelin nuoruuttani ja omia sotakokemuksiani.
– Missä kaabalainen…? Anteeksi, olisihan minun pitänyt ymmärtää. Sinä olet arvatenkin osallistunut Milembrian taisteluihin.
– Milembrian?
–
Eikö se ole virallinen nimi? Minä olen aina luullut että se on se nimi
jonka hargiaanien johto Bayardien valloitetuille saarille antoi?
– Tietenkin, totta kai. Meille mukana olleille se oli aina valloitussotaa, joten me kutsuimme sitä edelleen Bayardien saariksi.

Lyon
tajusi puhuneensa ohi suunsa. Kaaba oli ilmeisestikin jo jonkin aikaa
ollut rauhallinen kansakunta ja sen itäinen kaidiittikunta oli se, joka
edelleen harrasti Bayardien kanssa taistelemista. Toinen ikuinen sota.

–
Kysymykseni koski Kaaban keosta, nuorta Beiraa. Minkälainen mies hän
on? Hänhän on vasta poikanen, tuskin kaksikymmentä vuotta vanha. Huhut
kertovat, että oikea valta on Suurella neuvostolla ja sen
hargiaani-siivellä?

Lyon ei voinut uskoa korviaan. Keskellä
Adornon vilja-aittaa hän törmää lammaspaimeneen, joka lähes ensi
töikseen alkaa kysellä kaukaisen maan asukkaalta kuningashuoneen
asioista?

– Minun täytyy hieman ihmetellä, kuinka tavalliselta
lammaspaimenelta vaikuttava mies voi olla kiinnostunut toisen
valtakunnan hallitsijoista? Ellen paremmin tietäisi, saattaisin jopa
epäillä, että minua vastapäätä istuukin adornolainen aatelinen, eikä
mikään pahainen paimen.

Paimen nauroi. Hän puisteli päätään ja sanoi:
–
Olen pahoillani, mutta en mahda sille mitään. Mikäli arvoisat
vanhempani kuulisivat tästä, he tuskin olisivat edes ajatelleet tätä
vaihtoehtoa. [huokaus] Minä en ole paimen. Tai siis ole alun perin
sellainen ollut. Vanhempani ovat hyvin toimeentulevaa porvarisluokkaa,
ei kuitenkaan niin hyvin toimeentulevaa, että heidän olisi ollut
mahdollista ostaa myös kolmas poikansa pois palveluksesta. Niinpä minut
siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa kauas pois kaupunkien valoista ja
nyt minulla on ilo ja etuoikeus vaeltaa vapaana sinisen taivaan alla,
vailla pelkoa kuolemisesta turainelaisen sotilaan keihäänkärkeen tai
satunnaiseen kuulaan tai sirpaleeseen. Puhumattakaan maagisista
voimista.

Lyon hymyili.

Well, not immortal prose, but I like the mood, the people, the idea. Lyon is the renegade sorcerer ("a priest of Kairos" he’s also called), while the shepherd is just a accidental passerby. Or is he?